torstai 26. syyskuuta 2019

Juutalaiset ja rasismi, osa 4: Monikulttuurinen aivopesu Suomessa

Juutalaiset ja rasismi -sarjan neljäs osa selvittää, ketkä ovat suomalaisille koululaisille syötetyn pakkomonikulttuurisuus -propagandan takana.

Jonathan Marks, Israel Ehrenburg ja Alan Goodman.

Juutalaiset ja rasismi, osa 4: Monikulttuurinen aivopesu Suomessa

Arvi Pihkala 19.12.2015

”Juutalaiset ja rasismi” –sarjan neljäs osa selvittää, ketkä ovat suomalaisille koululaisille syötetyn pakkomonikulttuurisuus -propagandan takana. Tiesitkö, että rasisminvastaiset opetussuunnitelmat pohjautuvat Israel Ehrenburg –nimisen miehen teorioihin? Lue myös sarjan osat 1, 2 ja 3!

Kempeleen monikulttuurinen raiskaus 23.11. katosi nopeasti lööpeistä ja julkisesta keskustelusta. Raivostuttavinta tapauksessa on se, ettei hallituksen, koulutoimen tai kunnan ole tarvinnut ottaa lainkaan kantaa järkyttävään rikokseen. Likapyykkiä ei pesty – raiskauksen mahdollistaneet rakenteet jätettiin pystyyn.

Pian raiskauksen jälkeen Magneettimedia selvitti, että koulun sensuuripolitiikalle oli selkeä syy:
Suomen opetushallituksen julkaiseman opettajille suunnatun oppaan mukaan opettajien on sensuroitava ”kaikki negatiiviset kertomukset” maahanmuuttajien toiminnasta, jotta lapset eivät vahingossakaan muodostaisi maahanmuuttokriittistä arvomaailmaa. Lisäksi opas neuvoo, että koululaiset täytyy kasvattaa syrjimään kantaväestöä monikulttuurisuuden nimissä.

MTV3 haastatteli raiskauksen jälkeen kempeleläisiä nuoria, jotka olivat hölmistyneitä siitä, etteivät opettajat edes hyväksy maahanmuuttopoliittista dialogia, vaan nuorten on nieltävä propaganda sellaisenaan. Suomeen tulee enemmän siirtolaisia kuin koskaan ennen, mutta avointa keskustelua ei sallita.

Yhtälö tuntuu niin järjettömältä, että päätimme selvittää, mitä ilmiön takaa löytyy.

On riidatonta, että raiskaaja ja hänen uhrinsa tunsivat toisensa entuudestaan.

Kempeleessä kantasuomalaisia koululaisia on koulittu ideologisesti monikulttuurisuustapahtumissa, joiden tarkoituksena on murtaa ”ennakkoluuloja” pakottamalla suomalaislapset ja laittomat siirtolaiset samaan tilaan. Tavoite on, että nuorisostamme kasvaisi uusi uljas ”maailmankansalaisten” sukupolvi.

Toisin sanoen suomalainen koulujärjestelmä mahdollisti raiskauksen ja tämän jälkeen vaikeni rikoksen kuoliaaksi suojellakseen kieroutunutta poliittista ohjelmaansa.

Vain kolme päivää ennen Kempeleen raiskausta koulujen poliittinen korruptio nousi puheenaiheeksi myös Nurmijärvellä. Paikallinen äiti ei tahtonut lapsensa osallistuvan koulun järjestämiin ”suvaitsevaisuus- ja pakolaiskeskusteluihin”, joiden tavoitteena oli juurruttaa nuorisoon valkoista itseinhoa sekä propagoida avoimien rajojen maahanmuuttopolitiikkaa.

Opetushallituksen opetusneuvos Leena Nissilä hurjistui nurmijärveläisäidin päätöksestä ja julisti koko Suomelle, ettei vanhemmilla ole oikeutta suojella lapsiaan monikulttuuriselta aivopesulta. Opetushallituksen linja on, ettei nuoria voida vapauttaa neuvostoliittotyylisistä indoktrinaatiotapahtumista.

Marxismi-leninismiä ja sensuuria

Neuvostoliittovertaus ei ole ikävä kyllä vain halpaa huulenheittoa. Nykyään suomalaiseen luokan- ja lastentarhanopettajakoulutukseen kuuluu roima määrä pakollisia monikulttuurisuusopintoja (1, 2, 3).

Suomalaisen monikulttuurisuuskoulutuksen yksi guruista on sosiologian professori Vesa Puuronen Oulun yliopistosta. Puuronen on ladannut kotisivuilleen valokuvia itsestään marssimassa kommunistikulkueissa. Plakaatissa lukee: ”Eläköön marxismi-leninismi.”
Kun suomalainen mielii siis päästä esimerkiksi luokanopettajaksi, joutuu hän nielemään ”marxisti-leninistin” teesejä maahanmuutosta ja ”suvaitsevaisuudesta”.

Kun valtamedia haluaa tietoa maahanmuuttokriittisyydestä, kääntyy se Vesa Puurosen puoleen. Kuvakaappaus Puurosen kotisivuilta.

Tietenkään kaikki opettajat eivät ole menettäneet kykyään ajatella itsenäisesti; esimerkiksi Opettaja-lehden helmikuussa 2011 tehdyssä kyselyssä opettajat kertoivat olevansa erittäin huolissaan maahanmuuttajataustaisten oppilaiden määrän kasvusta. Opettajat olisivat siis varmasti valmiita julkiseen vuoropuheluun monikulttuurisuuskasvatuksen ongelmista. Valtion ja kaupunkien johtajat eivät kuitenkaan halua tarjota heille mahdollisuutta siihen.

11.12. Kaleva haastatteli Oulun kaupungin hallintojohtaja Ari Heikkistä, jonka mukaan kaupunki valmistelee kouluja varten ”infopakettia” maahanmuutosta. Haastattelun perusteella ”infopakettia” ei kannata odottaa optimistisissa tunnelmissa. Suomen Punaisen Ristin kanssa yhteistyötä tekevä Heikkinen ei lainkaan haasta hallituksen järjetöntä maahanmuuttopolitiikkaa, vaan väittää, että raiskausongelma saadaan ratkaistua opettamalla laittomille siirtolaisille ”suomalaista kulttuuria”.

Paikalliskulttuuria on yritetty ”opettaa” siirtolaisille joissain länsimaissa jo viimeiset 50 vuotta. Ei ole toiminut (1, 2, 3). Raiskausten määrä on pysynyt vakiona, joka kasvaa Lähi-idästä ja Afrikasta tulevien siirtolaisten lukumäärän kanssa.

Ketkä tekivät monikulttuurisuudesta Suomen uuden valtionuskonnon?

Päättäjät siis tekevät politiikkaa, joka herjaa sumeilematta kaikkia tilastollisen tiedon ja maalaisjärjen sanelemia realiteetteja. Elämmekö hölmölässä? Tuskin. Tutustumalla tarkemmin opetushallituksen, sisäministeriön ja koulutoimen ”monikulttuurisuutta” edistäviin hankkeisiin selvitimme, että järjestelmä on erittäin johdonmukainen ja sillä on pitkä kansainvälinen historia – kulttuurimarxismin perintö.

Jo aiemmassa Kempeleen raiskausta käsittelevässä artikkelissa totesimme, että sensuuria ja kantaväestön syrjintää vaativa opetushallitus viittasi teksteissään ainoastaan yhteen auktoriteettiin, psykologian professori Karmela Liebkindiin. Liebkind on yksi Suomen tunnetuimmista juutalaisista sekä ”rasisminvastustajista”. Liebkind alkoi tehdä rotusuhteista ”tutkimuksia” jo kauan ennen kuin ensimmäiset somalit saapuivat maahan.

Opetushallituksen rasismiartikkeleiden perusteella vaikuttaa siis siltä, että yksi juutalainen on muovannut maamme pakkomonikulttuurisuutta vaalivaa valtionideologiaa enemmän kuin yksikään ”kantasuomalainen”.

Magneettimedia päättikin käydä läpi Liebkindin artikkeleita, tutkimuksia, tv-, radio- ja lehtihaastatteluita sekä kirjoja kolmelta eri vuosikymmeneltä. Ensimmäinen havainto oli, että Liebkindin ajattelussa ei ole tapahtunut juurikaan ulkoista kehitystä 80-luvun jälkeen, vaan lähtökohdat ja lopputulokset ovat aina pysyneet samoina.

Liebkind pitää itseään erittäin juutalaisena; tuoreimmassa HaKehila-lehdessä hän esimerkiksi ilmoittaa osallistuvansa Helsingin juutalaisiin seurakuntavaaleihin, vaikka hän ei edes ole uskonnollinen.

Liebkind herätti syksyllä 2014 kummastusta esiinnyttyään Yleisradion ”uusantisemitismiä” käsitelleessä keskusteluohjelmassa. Liebkind vertasi radiossa ”antisemitistejä” ahdistuneisuushäiriötä sairastaviin ihmisiin ja totesi, että eurooppalaiset saavat ”antisemitismin” äidinmaidossa.

Toisin sanoen eurooppalaiset ovat perinnöllisesti ”sairaita” Liebkindin määritelmän mukaan.

Karmela Liebkind.

Liebkindiltä löytyy siis roppakaupalla chutzpah’aa. Haastatteluissaan hän sadattelee mielellään kantasuomalaisten ”rasismia”.
(Chutzpah on jiddišinkielinen käsite, joka tarkoittaa arkikielen ”pokerinaamaa” eli ”pokkaa”[1] häpeämättömyyden ja röyhkeyden merkityksessä)

Viimeistään 1990-luvulla hän tarttui mantraan, että tulijoiden taustaan katsomatta maahanmuutto luo aina talouskasvua.
Sama virsi jatkuu edelleen, vaikka Nobel-palkitut taloustieteilijätkin ovat eri mieltä.
Liebkindin keskeisiä teorioita on, että assimilaatio on pahasta; toisin sanoen maahanmuuttajien täytyisi haastaa kantakulttuuri mahdollisimman näkyvästi ja pitää kiinni omista tavoistaan ja arvoistaan. Hän oli myös Suomen ensimmäisiä ihmisiä, jotka alkoivat puhua ”rodullistamisesta”. Nyt ”rodullistamisen” termiä viljelee valtamediassa ahkerasti myös toinen juutalaisaktivisti, Shirley ”Koko” Hubara.

Liebkindin rotuteorioiden perustuskivi on juutalainen ”antropologi” Israel Ehrenburg, joka myöhemmin vaihtoi nimensä vähemmän huomiota herättäväksi Ashley Montaguksi.

Israel Ehrenburgin perintö rapauttaa Suomen opetusjärjestelmää paitsi Karmela Liebkindin niin myös YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon välityksellä, kuten tulemme artikkelissa osoittamaan.

Esimerkiksi Kempeleen pahamaineinen kirkonkylän yhtenäiskoulu on Unesco-koulu, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että laitos on sitoutunut erityisen intensiiviseen suomalaisvastaiseen ja maahanmuuttomyönteiseen kasvatussuunnitelmaan.
Unescon rotukannanotot puolestaan pohjautuvat Ehrenburgin oppeihin.

Rotuja ei ole olemassa, koska Israel Ehrenburg sanoo niin

EU:n rahoittama Monikulttuurisuus työyhteisössä –projekti luokittelee Liebkindin teoksen Me ja muukalaiset (1988) ”tiedekirjaksi”. Onkin ironista, ettei Liebkind sovella tieteellistä metodia lainkaan omiin ennakkoasenteisiinsa.

Me ja muukalaiset on täynnä puhetta rotusuhteista, mutta rotukeskustelun ydinkysymystä – ovatko ihmisryhmien väliset erot synnynnäisiä vai ympäristöstä johtuvia? – Liebkind vaivautuu kommentoimaan vain teoksen loppupuolella ohimennen:

”Rotu on kuitenkin kategoriana tai luokkana pelkkä myytti. Ihmiset eroavat fyysisesti toisistaan esimerkiksi ihonvärin suhteen, mutta erot sijoittuvat biologiselle jatkumolle. Yksikään olemassaoleva rotutypologia (luokittelu) ei perustu millekään biologisesti pätevälle, fysiologiselle tai geneettiselle perustalle.”

Lähteeksi jyrkälle väitteelleen Liebkind tarjoaa Israel Ehrenburgin ja holokaustifiksaatiosta kärsivän juutalaistutkija Stephen Reicherin kirjoitukset. Case closed. Rotueroja ei ole olemassa, koska Israel sanoo niin. Täysin vinoutunut lähtöasetelma ja huolimattomat heitot osoittavat, että Liebkind on päättänyt tutkimustensa tulokset jo etukäteen: koska rotueroja ei voi olla olemassa (koska Israel sanoo), kaikki ihmisryhmien väliset sosioekonomiset erot johtuvat valkoisen kantaväestön tekemästä rasistisesta sortopolitiikasta.

Franz Boas.

Ehrenburgin mukaan ihmisryhmien erityispiirteet eivät siis ole synnynnäisiä vaan ympäristön ja kulttuurin tuotteita. Vain yksi poikkeus vahvistaa säännön: Ehrenburgin mukaan ”kaikki juutalaiset tietävät”, että ”kaikki ei-juutalaiset ovat antisemitistejä”. Ei-juutalaisten irrationaalinen rasismi on siis synnynnäistä. Sen sijaan juutalaiset ovat niin jalomielistä kansaa, etteivät he tietenkään vastavuoroisesti vihaa ”gojimia”. Ehrenburg ja hänen oppi-isänsä, juutalainen antropologi Franz Boas käytännössä valtavirtaistivat väitteen, että ”rotuja ei ole olemassa”.

Me ja muut –kirjassa Liebkind paneutuu etnisiin stereotypioihin, joiden merkittävimpinä asiantuntijoina hän pitää juutalaista Daniel Katzia sekä Kenneth Bralya. Näiden mukaan stereotypiat eivät pohjaudu tilastollisiin, biologisiin ja historiallisiin tosiasioihin vaan ”tunneperäisiin ennakkoluuloihin”.

On mielenkiintoista, että ”stereotypian” lisäksi juutalaisaktivistit ovat olleet kehittämässä monia muita väestöpoliittisen keskustelun leimakirveitä, kuten Leon Trotskin ja Magnus Hirschfeldin ”rasisti”, Moritz Steinschneiderin ”antisemitismi”, Theodore W. Allenin ”valkoinen etuoikeus”, George Weinbergin ”homofobia”, Margaret H. Feldmanin ”seksismi” ja jopa Konrad Heidenin ”natsi”.

Me ja muut –kirja julkaistiin ennen kuin suurin osa suomalaisista oli koskaan nähnyt ilmielävää afrikkalaista. Jo tuolloin Liebkind kuitenkin ehdotti (vedoten juutalaisen Elizabeth Cohenin ja Susan Roperin ”tutkimuksiin”), että mustat ja valkoiset koululaiset kannattaisi aivopestä ajattelemaan ”poliittisesti korrektisti” ennen kuin nämä päästetään keskenään samaan luokkaan.

Suomalainen koulutoimi on seurannut tunnollisesti Roperin, Cohenin ja Liebkindin määräyksiä, sillä yhä nuoremmat lapset pakotetaan tutustumaan ”monikulttuuriseen” materiaaliin sellaisissakin päiväkodeissa ja kouluissa, joissa maahanmuuttajia ei vielä edes ole. Näin suomalaislapsista valmennetaan etukäteen kunnon maailmankansalaisia.

Paluu Neuvostoliittoon?

Liebkindin väitöskirja Minority Identity and Identification Processes: A Social Psychological Study vuodelta 1984 on hyvä läpileikkaus juutalaisprofessorin aatteelliseen perintöön.

Väitöskirjasta selviää, että Liebkindin ajatteluun ovat vaikuttaneet erityisen voimakkaasti juutalaispsykologit Henri Tajfel ja Peter Weinreich.
Tajfel väitti, että etnisyydessä ei ole kyse synnynnäisistä eroista vaan ”poliittisista, sosiaalisista, historiallisista, kulttuurillisista ja taloudellisista” tekijöistä. Väitöskirjan lähdelista vaikuttaa välillä telavivilaiselta puhelinluettelolta – juutalaiset psykologit siteeraavat toisiaan ristiin ja kutsuvat toimintaansa tieteeksi.

Toki väitöskirjan lähteiden välillä on laadullisia eroja. Esimerkiksi Tajfelin voi ottaa astetta vakavammin kuin Karl Kautskyn, jota Liebkind myös lainaa. Kautsky tunnetaan nykyään ennen kaikkea punaisena politrukkina, joka hyväksyi poliittisen hirmuvallan marxilaisen sosialismin työkaluna.

Liebkindin mielestä Kautskyn ja Otto Bauerin kaltaiset marxistit ovat kuitenkin täysin relevantteja psykologisia ”auktoriteetteja”, koska nämä olivat juutalaisen syntyperänsä vuoksi ulkopuolisuudentunnetta poteneita ”maailmankansalaisia”. Liebkind esittelee väitöskirjassaan kommunistisia teorioita, jotka kiistelevät siitä, kuinka ”kapitalismi” tulee vaikuttamaan rotujenvälisiin suhteisiin.

Erityisen lähellä Liebkindin sydäntä vaikuttaa olevan juutalainen sosiaalipsykologi Michael Billing, jolle tiede on pelkkä kulttuurimarxistisen politiikan keppihevonen.
1970-luvulla Englannissa kansallismielinen National Front –puolue oli kovassa nosteessa nopeasti lisääntyneen maahanmuuttajarikollisuuden
vuoksi. Billing ja hänen toverinsa alkoivat kampanjoida ankarasti monikulttuurisuuden puolesta ja National Frontia vastaan. 1979 julkaisemassaan vaikutusvaltaisessa kirjassa Fascists Billing leimasi maahanmuutto- ja juutalaisvastaisuuden mielenhäiriöiksi.

Kukaan ei tietenkään halua leimautua mielenhäiriöiseksi ”rasistiksi”. Liebkindin ihailema Billing on osasyyllinen siihen, etteivät Englannin poliitikot, toimittajat, sosiaalityöntekijät ja poliisit uskalla enää puuttua esimerkiksi maahanmuuttajien pyörittämiin pedofiilirinkeihin (1, 2) rasismileiman pelossa. National Front ennusti jo 1970-luvulla Euroopan nykyisen väestökriisin, mutta Billingin kaltaiset mielipidevaikuttajat käytännössä tuhosivat puolueen vuosikymmeniä jatkuneella lokakampanjalla.

Useiden muiden Liebkindin esikuvien tavoin myös Billing viljelee 1900-luvun alun kommunistien retoriikkaa, kuten ”väärän tietoisuuden” käsitettä. Liebkind lainaa väitöskirjassaan Billingiä, jonka mukaan tiettyjen etnisten vähemmistöjen ”alempiarvoisuuden” tunne ei johdu näiden todellisista perinnöllisistä kyvyistä vaan pahan kantaväestön näihin istuttamasta itseinhosta. Billing kutsuu valtaväestön vähemmistöihin istuttamaa tunnetta ”vääräksi” ja ”kolonisoiduksi” tietoisuudeksi.

Termin juuret juontavat Friedrich Engelsiin ja Kommunistiseen manifestiin. Nyt Manifestin oppeja sovelletaan suomalaiskoulujen monikulttuurisuuskasvatukseen!

Liebkindin väitöskirjasta tekee erityisen tuskallisen lukukokemuksen se, että teksti vilisee köykäisiä olkiukkoja. Liebkindin mielestä esimerkiksi ihmisryhmien synnynnäisistä impulsiivisuus- ja älykkyyseroista puhuminen tarkoittaa automaattisesti sitä, että ryhmiä yritetään jaotella moraalisesti ”hyvien” ja ”pahojen” leireihin. Koska ”rasistit” yrittävät leimata kokonaisia ihmisryhmiä ”pahoiksi”, ei heidän argumenttejaan tarvitse huomioida saati kumota. Todellisuudessa yksikään roturealisti ei väitä, että tilastollisista eroista voitaisiin tehdä suoraan moraalisia johtopäätöksiä.

Israel paljastaa kaksinaismoralismin

Liebkind on valitellut 1990-luvulta lähtien, että ”rasismi” nostaa Suomessa päätään. Jostain syystä hän ei kuitenkaan koskaan kritisoi äärimmäisen rasistista juutalaisvaltio Israelia.

Yad Vashem –”holokaustimuseon” julkaiseman raportin mukaan Israel on juutalaisen Liebkindin sydäntä lähellä. Raportissa Liebkind väittää, että Israel-vastaisuus on eurooppalaisten pikimustasta alitajunnasta kumpuavan juutalaisvihan tuorein muoto. Israel-vastaisuudelle ei siis ole mitään rationaalista tai poliittisesti perusteltua syytä!
Tämä on psykologiaksi naamioitua sionistista propagandaa.

Heinäkuussa 1950 nuori juutalaisvaltio Israel sääti rasistisen paluulakinsa, joka asettaa maahanmuuttajat arvojärjestykseen näiden rodullisen taustan perusteella. Hierarkian huipulla ovat tietysti juutalaiset.
Tästä huolimatta ”rasisminvastustaja” Liebkind on jo useiden vuosikymmenten ajan kirjoittanut artikkeleita voimakkaan sionistiseen HaKehila-lehteen, jossa suomenjuutalaisia kehotetaan lähettämään lapsensa sotilaallisille leireille miehitettyyn Palestiinaan.

Liebkindin perustavia ajatuksia on, että maahanmuuttajia on suosittava ”positiivisen syrjinnän” avulla Suomessa siksi, että he ovat vähemmistöasemassa.
Valkoisella enemmistöllä on siis moraalinen velvollisuus antaa vähemmistölle ”tasoitusta”. Kummallista kyllä, Liebkind ei julkilausumissaan koskaan vaadi Israelin juutalaisilta samanlaista jalomielisyyttä.

Moraalinen enemmistö–vähemmistö-jaottelu pätee vain silloin, kun enemmistö koostuu ei-juutalaisista valkoisista. Tämä on kaksinaismoralismia sanan puhtaimmassa merkityksessä.

Suomalaislasten aivopesuopas

Kuten hiljattain selvisi, Suomen sisäministeriö aloitti tänä syksynä järjestelmällisen valehtelukampanjan muuttaakseen kansalaisten asenteita ”turvapaikanhakijoita” kohtaan. 2012 sisäministeriö tilasi Liebkindiltä ja kolmelta muulta tutkijalta selvityksen ”syrjinnän vastaisen pedagogiikan keinoista ja käytännöistä”. Syntyi opas, jonka avulla Suomen kouluikäisestä väestöstä voidaan kasvattaa monikulttuurisuutta palvovia ”maailmankansalaisia”.

”Syrjinnän vastaisen pedagogiikan” ydinajatus on, ettei lapsilla tule olla oikeutta valita omaa ystäväpiiriään tai suosia suomalaisia sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tutkijanelikko myönsi, että tehtävä on vaikea. Ihmiset kun hakeutuvat luontaisesti omiensa joukkoon. Liebkindin akateemisen työn tavoitteena on kuitenkin murtaa Suomen valkoisen väestön yhteenkuuluvuuden tunne, jota hän pitää, jos ei rasismina, niin ainakin piilorasismina.

”Syrjinnän vastaisen pedagogiikan” opas sisältää roppakaupalla vaikeaselkoista kapulakieltä (kuten nuorten psyykkistä manipulointia tarkoittava sana interventio), jonka taakse nykyisen koulujärjestelmän ruma suomalaisvihamielinen luonne piiloutuu helposti.

Tarkastellaanpa muutamia lainauksia Liebkindin ja kumppaneiden oppaasta:

”Merkkeinä peruskoulutuksessa tapahtuvasta rakenteellisesta syrjinnästä voidaan pitää muun muassa etnisten ryhmien välisiä eroja koulumenestyksessä ja koulun keskeyttäneiden oppilaiden määrässä sekä joidenkin etnisten ryhmien yliedustusta erityisopetuksessa tai aliedustusta perusasteen jälkeisessä koulutuksessa.”

Toisin sanoen mikäli siirtolaiset eivät menesty yhtä hyvin kuin valkoiset, on se kantaväestön syy.
Kantaväestön syyllistäminen on muuttunut viime vuosina niin röyhkeäksi, että jopa poliisiammattikorkeakoulun tutkijat joutuivat ottamaan asiaan kantaa tuoreessa julkaisussaan.

Liebkindin asennetta poliisitutkijoiden kannanotto tuskin tulee kuitenkaan muuttamaan.

Kukapa haluaisi olla muukalaisia vihaava juntti?

”Monikulttuurisuuteen ja kansainvälisyyteen liittyvät asiat ovat osa opetussuunnitelmaa. Monikulttuurisuuskasvatuksen haasteena on kuitenkin se, ettei pelkkä tiedon lisääminen välttämättä riitä vähentämään ennakkoluuloja. Yksinkertaistetulla tavalla esitetty tieto saattaa jopa kääntyä tarkoitustaan vastaan vahvistaen ja uusintaen olemassa olevia stereotypioita.”

”Pelkkä tiedon lisääminen ei kuitenkaan välttämättä vähennä ennakkoluuloja ja esitetty tieto saattaa pahimmassa tapauksessa jopa kääntyä tarkoitustaan vastaan vahvistaen ja uusintaen olemassa olevia stereotypioita.”

On hyvää tietoa ja on vihatietoa. Jälkimmäistä tulee sensuroida.

Ei ihme, että Liebkindiä palvova opetushallitus onkin linjannut, että ”lasten ja nuorten ennakkoluuloihin” vaikutetaan tehokkaimmin nostamalla esille maahanmuuttajiin liittyviä ”positiivisia esimerkkejä ja kertomuksia” ja sivuuttamalla ”kaikki negatiiviset kertomukset” ilman huomiota. Näin saadaan tasapainoista tietoa ympäröivästä yhteiskunnasta ja kasvatetaan sivistyneitä sekä kriittiseen ajatteluun kykeneviä kansalaisia. Tai sitten ei.

”Epäsuora ennakkoluuloisuus voi saada monia ilmenemismuotoja. Toista ryhmää voidaan esimerkiksi pyrkiä välttämään tai heille annettavia etuja vastustetaan.”

”Esimerkiksi vähemmistöjen näkyvyyden lisääminen oppimateriaaleissa olisi yksinkertainen yhdenvertaisuutta lisäävä interventio.”

”Vähemmistöjen näkymättömyys johtaa helposti niiden sivuuttamiseen. Vähemmistöjen tulisikin tästä syystä näkyä sekä koulun opettajakunnassa että oppimateriaaleissa.”

”Tietoa ja valistusta tarjoavat interventiot pyrkivät tiedonjaon ohella myös edistämään myönteisten ryhmänormien mukaisia käyttäytymismalleja. Tämä voi tapahtua esimerkiksi palkitsemalla lapsia ja nuoria normien mukaisesta käytöksestä.”

Toisin sanoen ei-valkoisia täytyy olla kaikkialla eikä kukaan saa vastustaa sitä, että heille sallitaan syntyperään perustuvia etuoikeuksia. Mikäli kantaväestöön kuuluva nuori alistuu kiltisti ”positiivisen syrjinnän” politiikalle, hänet voidaan ”palkita normien mukaisesta käytöksestä”.

”Positiivista syrjintää” tulee soveltaa myös opettajia palkatessa – mieluummin musta kuin valkoinen.

Kirkkonummella on toteutettu monikulttuurisia interventioita. Klikkaa suuremmaksi.

”
Yhdenvertaisuutta voidaan edistää esimerkiksi muistuttamalla oppilaita siitä, etteivät erilaiset ryhmäkuuluvuudet vaikuta tehtävästä suoriutumiseen tai että kaikkien on mahdollista parantaa suoriutumistaan harjoittelemalla.”

”Stereotypiauhan syntymistä voidaan ehkäistä esimerkiksi välttämällä demografisten tietojen keräämistä kokeen alussa.”

”Tutkimustulosten perusteella stereotypia pitäisi stereotypiauhan välttämiseksi myös eksplisiittisesti kumota, eli kertoa oppilaille, että tytöt ja pojat ja vähemmistöoppilaat voivat pärjätä kokeessa yhtä hyvin. Ryhmien välillä voi tietysti olla keskimääräisiä eroja menestyksessä, mutta tämä ei poista yksittäisten oppilaiden mahdollisuutta suoriutua kokeesta hyvin ryhmäjäsenyydestään riippumatta.”

Vaikka ryhmien välillä on keskimääräisiä eroja, ei tätä saa myöntää ääneen. Ajattelu on tietysti erityisen haitallista niiden ryhmien kannalta, jotka juuri tarvitsisivat erityistä huomiota ja jotka eivät tule toimeen tavallisissa luokissa. Trendi saa alati äärimmäisempiä muotoja koulumaailmassa. YK-erityisraportoija Vernor Muñoz on valittanut paitsi koulujen ”rotuerottelusta” niin myös erottelusta terveiden ja vaikeasti kehitysvammaisten välillä (1, 2).

Kulttuurimarxistien logiikka on, että erityisluokat ovat kantaväestön pahantahtoista apartheid-politiikkaa, minkä vuoksi koulujen tulisi toimia kuin mitään keskimääräisiä eroja eri opiskelijaryhmien välillä ei olisikaan.

”Välillisen kontaktin teoriaa on sovellettu interventioissa muun muassa siten, että valtaväestöön kuuluville lapsille on luettu tarinoita valtaväestöön kuuluvan lapsen ja pakolaislapsen välisestä ystävyydestä. Lukemisen jälkeen tarinoista on keskusteltu.”

”Välillisen kontaktin ajatusta on sovellettu myös ns. kuvitellun kontaktin teoriassa (imagined intergroup contact). Sen mukaan pelkästään myönteisen ryhmienvälisen kanssakäymisen kuvitteleminen oman ryhmän jäsenen ja toisen ryhmän jäsenen välillä johtaa myönteisempään suhtautumiseen toista ryhmää kohtaan.”

”Ensimmäinen interventioista toteutettiin pääkaupunkiseudun kouluissa 1990-luvulla. Siinä suomalaisnuoret lukivat tarinoita samanikäisistä nuorista, jotka olivat ensin olleet ennakkoluuloisia toista etnistä ryhmään kohtaan, mutta muuttaneet asenteitaan ystävystyttyään kyseisen ryhmän edustajan kanssa. Lukemisen jälkeen tarinoista keskusteltiin ja oppilaita rohkaistiin kertomaan vastaavanlaisia kokemuksia. Myönteisten asenteiden muita etnisiä ryhmiä kohtaan havaittiin lisääntyneen intervention tuloksena.”

Mikäli nuorilla ei ole myönteisiä kokemuksia maahanmuuttajista, on heidän kuviteltava sellaisia. Tätä varten monikulttuurisuusteollisuus suoltaa jatkuvasti uusia fiktiivisiä lastenkirjoja, joissa afrikkalais- ja arabisiirtolaiset kuvataan hyveellisyyden ritareina. Näin uskotellaan esimerkiksi suomalaistytöille, että vapaa-ajan vietto afgaani- ja somalimiesten kanssa on turvallista tai jopa toivottavaa.

”Useat tutkimukset osoittavat, että resegregaatioksi kutsuttua epämuodollista eristäytymistä omiin ryhmiin tapahtuu niin kouluissa kuin yliopistoissakin. Oppilaita tulisikin kannustaa kontaktin ottamiseen ja ryhmienvälisten ystävyyssuhteiden luomiseen etenkin siellä, missä vähemmistöjä edustavia oppilaita on runsaasti.”

”Monet arviointitutkimukset keskittyvät lyhytaikaisten vaikutusten tarkasteluun ja usein onkin aiheellista kysyä, kuinka pitkälle tutkimuksissa havaittu vaikutus kantaa. Kysymys johtaa pohtimaan myös sitä, millaisin keinoin voitaisiin saavuttaa kauaskantoisempia vaikutuksia. […] asenteisiin voitaisiin vaikuttaa pysyvämmin, jos interventioita toteutettaisiin lapsuudesta aikuisuuteen ja erilaisissa ympäristöissä: varhaiskasvatuksessa, kouluissa, työpaikoilla, harrastuksissa ja asuinyhteisöjen tasolla.”

”Turnerin ja Brownin (2008) mukaan muutamien viikkojen kestoiselta interventiolta ei voida olettaa pitkäkestoista vaikuttavuutta. He havaitsivat erään kouluissa yleisesti käytetyn monikulttuurisuuskasvatusintervention vaikuttavuutta tutkiessaan, että kyseisen intervention vaikutus näkyi asennemittauksessa vain muutamia viikkoja. Interventioita tulisi tästä syystä toteuttaa säännöllisesti osana opetussuunnitelmaa.”

Jotta aivopesulla olisi pysyviä vaikutuksia, on sitä tehtävä jatkuvasti koko elinkaaren ajan kehdosta hautaan – muuten tapahtuu ”resegregaatio” eli kantaväestön monikulttuurinen ruususenuni loppuu. Opetustoimen ja yritysten tehtävä on varmistaa, ettei Suomessa ole kulttuurimarxismista vapaita sosiaalisia ympäristöjä.

Liebkind esittelee kollegoineen sisäministeriön selvityksessä lukuisia tekniikoita, joilla nuorten asenteita voidaan muokata. Yksi niistä on juutalaisen Elliot Aronsonin Jigsaw- eli palapelitekniikka: ”Oppilaat jaetaan oppitunnin aluksi noin viiden henkilön pienryhmiin. Pienryhmät muodostetaan siten, että niihin kuuluvat oppilaat eroavat toisistaan muun muassa sukupuolen, etnisen taustan, sosiaaliluokan ja opintomenestyksen kaltaisten ominaisuuksien suhteen.”

Liebkind ja kumppanit esittelivät sisäministeriölle erilaisia lasten aivopesutekniikoita.

Israel Ehrenburg, rasismi ja Unesco-koulut Suomessa

Palataan takaisin Kempeleeseen ja kirkonkylän yhtenäiskouluun. Laitos on siis niin sanottu Unesco-koulu, joten se on sitoutunut syöttämään nuorille erityisen karvasta monikulttuurisuuskalkkia.

Liebkind lainaa väitöskirjassaan Unescon 1967 ”rotua ja rotuennakkoluuloja” koskevaa julistusta, jonka mukaan ”rasismi on väärässä väittäessään, että ihmiset voidaan asettaa hierarkkiseen järjestykseen muuttumattomien ja synnynnäisten psykologisten ja kulttuurillisten ominaisuuksien mukaan”. Roturealistit eivät kuitenkaan väitä asettavansa ihmisryhmiä johonkin tiettyyn yleispätevään hierarkkiseen järjestykseen. Unescon julistus on tyypillinen kulttuurimarxistinen olkiukko. Ikävä kyllä Unescon olkiukot taotaan jokaisen suomalaislapsen tajuntaan peruskoulussa.

Unesco on tuottanut kuluneina vuosikymmeninä useita rasisminvastaisia tekstejä, jotka toimivat nyt suomalaiskoulujen monikulttuurisuuskasvatuksen perustana. Ensimmäinen kannanotoista oli 1950 julkaistu The Race Question, jonka laatimiseen osallistuivat muun muassa meille jo tuttu Israel Ehrenburg, ranskanjuutalainen Claude Lévi-Strauss, englanninjuutalainen Morris Ginsberg sekä viisi muuta liberaalia antropologia ja psykologia eri mantereilta.

Juutalaisten yliedustus YK:n rasisminvastaisessa toiminnassa on silmiinpistävää.
Julistuksessa ei pyritty kumoamaan sitä tosiasiaa, että esimerkiksi eurooppalaisten ja afrikkalaisten välillä on merkittäviä synnynnäisiä eroja. Sen sijaan ”rasismi” tuomittiin siksi, että rotuajattelu vaan sattuu olemaan moraalisesti väärin.

Ehrenburgin epätieteellisiä oppeja syötetään siis suomalaisnuorille sekä opetushallituksen että Unescon kanavien kautta. Aivan kuin tämä ei olisi tarpeeksi, on nuorten ”rasismia” kitkemään perustettu myös Rauhankasvatusinstituutin (RKI) kaltaisia järjestöjä, jotka tuottavat peruskoulua käyville suomalaisille härskiä kansallisaatetta vastustavaa materiaalia. RKI tekee yhteistyötä muun muassa Suomen Punaisen Ristin kanssa.

RKI:n materiaalia selatessa silmiin pistää hölmistyttävän avoin juutalainen agenda.

Verkkosivuilla vierailijoita eivät kurkistelekaan suklaasilmäiset somalit ja romanit vaan Anne Frank ja Albert Einstein.
Otsikoissa julistetaan kissankokoisin kirjaimin loppua paitsi rasismille niin myös antisemitismille, mikä on tietysti suomalaisessa kontekstissa (maassa asuu virallisten arvioiden mukaan enintään 2 000 juutalaista) todella kummallista.

Syy voimakkaalle juutalaispropagandalle on se, että RKI:n oppimateriaalin raamit ovat määritelleet Etyj sekä juutalaisjärjestö Anne Frank House.

RKI:n laatiman suomalaisnuorille suunnatun propagandavihkon sisältö puhuu puolestaan: juutalaiset nostetaan jokaisella aukeamalla erityisasemaan, ja muut vainoa kokeneet (tai ”kokeneet”) vähemmistöt ovat kuin eksoottinen lisämauste, jota käytetään kitsaasti. Vaikka kouluissa rasismikeskustelua synnyttävät ennen kaikkea somalit, irakilaiset ja afgaanit, vyöryttää RKI nuorten niskaan Anne Frankia, juutalaisia urheilijoita, ”holokaustiselviytyjiä”, Schindlerin listaa, Der Stürmer –karikatyyrejä ja niin edelleen.

Itse asiassa vihkosen juutalainen etnosentrismi hämmästytti röyhkeydessään jopa Magneettimedian paatuneeksikin haukuttua toimittajakuntaa.

Kun koulujen monikulttuurisuuskasvatuksen oppimateriaalin pintaa siis hieman raaputti, paljastui Rosita- ja Ahmed-kiiltokuvien takaa Coheneita ja Ginsbergejä. Miksi juutalaistaustaiset akateemikot ovat propagoineet niin aggressiivisesti monikulttuurisuutta ja ”rotuja ei ole olemassa” –ideologiaa viime vuosikymmenet?

Ovatko juutalaisyhteisöt aina vastustaneet ”rasismia”?

Historiallisesti juutalaisten suhtautuminen tasa-arvoideologiaan ja rotututkimukseen ei suinkaan ole ollut yksiselitteinen, minkä on todennut aiheesta kirjan toimittanut Mitchell B. Hart.

Hartin kirja Jews & Race: Writings on Identity and Difference, 1880-1940 osoittaa, että vaikutusvaltaiset juutalaiset alkoivat vastustaa rotuteorioita vasta siinä vaiheessa, kun niitä alettiin länsimaissa käyttää juutalaisia vastaan.

Niin kauan kuin juutalaisyhteisöt kokivat kollektiivisesti hyötyvänsä rotuteorioista, löytyi niille äänekästä kannatusta. Kuuluisa sionistijohtaja Max Nordau esimerkiksi hahmotteli erittäin rasistisia teorioita kirjassaan Entartung. Tätä Liebkindit, Ehrenburgit ja Lévi-Straussit eivät tietenkään mielellään myönnä julkisesti.

Kuten Hartin kirja osoittaa, vallitsi antropologien keskuudessa 1920–30-luvuille asti konsensus siitä, että rotujen välillä on paitsi fyysisiä niin myös henkisiä eroja, jotka vaikuttivat muun muassa yhteiskunnalliseen ja älylliseen suoriutumiseen. Israel Ehrenburgin oppi-isä Franz Boasin vaikutusvalta alkoi kuitenkin Yhdysvalloissa kasvaa samalla, kun eri puolilla länsimaita kansallismieliset liikkeet voimistuivat ja syyttivät juutalaisia monista yhteiskunnallisista epäkohdista.

Kirjassaan The Sacred Chain: History of the Jews juutalainen historioitsija Norman Cantor myöntää, ettei Boasin antirasismissa ollut kyse tieteellisestä tutkimuksesta vaan ”ideologiasta”.

Cantorin mukaan Boas ei koskaan varsinaisesti kumonnut rotuteoriaa vaan onnistui pilaamaan sen julkisivun kutsumalla sitä jatkuvasti ”vihaksi”.

Vaikka tieteellistä rotututkimusta jatkettiin matalalla profiililla, tuli aiheesta tabu maallikkojen keskuudessa. Kuka nyt haluaisi tulla leimatuksi ”vihaajaksi”?

Cantorin mukaan juutalaiset alkoivat vastustaa rotututkimusta vasta siinä vaiheessa, kun juutalaisten asema romahti ja näitä alettiin verrata mustiin afrikkalaisiin. Arvostetun historioitsijan mukaan juutalaisessa antirasismissa ei siis ollut kyse universaalien ihmisoikeuksien vaalimisesta vaan kyynisestä pyrkimyksestä kohentaa juutalaisten yhteiskunnallista asemaa länsimaissa.

Unescon ja Rauhankasvatusinstituutin materiaalin perusteella vaikuttaa siltä, että useat vaikutusvaltaiset juutalaiset uskovat edelleen, että monikulttuurisuusideologia on heidän heimonsa paras vakuutus lännessä. Ikävä kyllä meidän suomalaisten turvallisuuteen vapaiden rajojen maahanmuuttopolitiikka on vaikuttanut täysin päinvastaisella tavalla.

Vuosi 1950 oli lännen kohtalon kannalta symbolinen: voimakkaasti juutalainen Unesco-työryhmä laati tuolloin ensimmäisen ”gojimille” suunnatun rasisminvastaisen julistuksen – ja samalla Israel sääti rotulakinsa suojelemaan juutalaisväestön ”puhtautta” miehitetyssä Palestiinassa.

Poliittisen korrektiuden vuoksi tätä epäsuhtaa ei kuitenkaan saa julkisuudessa tuoda esille.

Arvi Pihkala

http://magneettimedia.com/juutalaiset-ja-rasismi-osa-4-monikulttuurinen-aivopesu-suomessa/

Lue myös: