Suomen sisällissota ja valtiopetokset

Suomen sisällissota

Suomen sisällissota
Sisällissodassa pahoin vaurioitunutta Tampereen kaupunkia.
Osapuolet
Punainen Suomi Punakaarti: aseistetut mies- ja naisosastot työväenjärjestöistä ja järj. ulkopuolisia työläisiä Venäläiset vapaaehtoiset neuvosto-Venäjän joukot	Valkoinen Suomi Valkoiset: jääkärit suojeluskunnat värvätyt sotilaat asevelvolliset joukot Ruotsalaiset vapaaehtoiset Saksan armeijan joukot
Komentajat
Ali Aaltonen (ylipäällikkö) Eero Haapalainen (ylip.) Eino Rahja, Adolf Taimi ja Evert Eloranta (ylipäällikkyyskolmikko) Kullervo Manner (ylip.)	C. G. E. Mannerheim (ylip.) Ernst Linder Ernst Löfström Martin Wetzer Karl Wilkman
Vahvuudet
80 000–90 000 suomalaista, 7 000–10 000 venäläistä (ei samanaikaisesti)	80 000–90 000 suomalaista, 14 000–15 000 saksalaista
Tappiot
Suomalaiset punaiset: 5 717 kaatui 7 000–10 000 teloitettiin 2 000 katosi 11 000–13 500 kuoli vankileireillä 10 000–12 000 haavoittui Venäläiset: 700–900 kaatui 1 500 teloitettiin	Suomalaiset valkoiset: 3 458 kaatui 1 400–1 650 teloitettiin 46 katosi 4 kuoli vankileireillä 7 000–8 000 haavoittui Saksalaiset: 450–500 kaatui

Suomen sisällissota käytiin Suomen senaatin eli hallituksen ja sitä vastustaneen Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27. tammikuuta – 16. toukokuuta 1918. 

Senaatin joukkoja kutsuttiin valkoisiksi ja kansanvaltuuskunnan joukkoja punaisiksi. Ulkovalloista neuvosto-Venäjä tuki punaisia ja Saksan keisarikunta avusti valkoisia, jotka saivat tukea myös ruotsalaisilta vapaaehtoisilta.^[1]

Sisällissota oli osa ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta Euroopassa. Maailmansota aiheutti Venäjän keisarikunnassa sisäisen hajoamisen ja taistelun vallasta. 

Tämä johti Suomessa vastaavaan hajaannukseen ja kriisiin, jonka keskeinen seuraus oli kahden, aseistetuilla joukoilla varustautuneen, valtakeskuksen muodostuminen maahan. Kriisi huipentui sotaan punaisten ja valkoisten välillä tammikuussa 1918.^[2]

Sota päättyi valkoisen Suomen voittoon ja punaisen Suomen häviöön. Venäjän valtakausi päättyi Suomessa, mutta maa siirtyi keisarillisen Saksan valtapiiriin maailmansodan loppuajaksi. Saksan hävittyä suursodan suomalaisten joulukuussa 1917 saama itsenäisyys astui täysimääräisenä voimaan. Suomen valtiomuodoksi tuli monarkian sijaan tasavaltainen demokratia Euroopan läntisten suurvaltojen myötävaikutuksella.^[3]

Sisällissota on Suomen historian ristiriitaisin tapahtuma, jonka vaikutukset suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan ovat olleet poikkeuksellisen pitkäkestoiset. Kansojen sisäisille valtataisteluille luonteenomaisesti sodan molemmat osapuolet syyllistyivät poliittiseen terroriin ja raakuuksiin. Sodan aikana ja sen jälkeen punaisia tai punaisiksi epäiltyjä vangittiin laajamittaisesti. Sisällissota vaati yhteensä noin 37 000 uhria. Heistä noin 75 prosenttia oli suomalaisia punaisia, joita menehtyi eniten vankileireillä sodan päätyttyä ja teloituksissa sodan aikana. Terrorissa surmattiin myös suomalaisia valkoisia ja Venäjän kansalaisia. Muut uhrit olivat lähinnä taisteluissa kaatuneita valkoisia sekä saksalaisia ja venäläisiä sotilaita.^[4]

Sisällissota syvensi Suomen kansan kahtiajakoa. Ensimmäisen maailmansodan lopputulos vahvisti maltillisten ja laaja-alaiseen kansalliseen ajatteluun suuntautuneiden väestöryhmien asemaa yhteiskunnassa. Tämä mahdollisti hitaan eheytymisen suomalaisten kesken.^[5]

Sisällysluettelo 1 Sodan nimitykset 2 Sodan juuret 2.1 Perustekijät 2.2 Jakautunut kansa 3 Sotaa edeltäneet tapahtumat 3.1 Maaliskuun vallankumous 3.1.1 Vapauden huuma 3.1.2 Pelkojen ja toiveiden vuosi 3.2 Tokoin senaatti 3.2.1 Kriisin aihiot 3.3 Valtalaki 3.3.1 Taistelu vallasta 3.3.2 Hajaannus 3.4 Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko 3.4.1 14 tunnin vallankumous 3.4.2 Särkynyt peili 3.5 Itsenäisyys 3.5.1 Joulukuun kuudes 3.5.2 Leninin kädenpuristus 3.5.3 Aselepo itärintamalla 3.6 Järjestysvaltakysymys 3.6.1 Suojeluskunnat 3.6.2 Työväenkaartit 3.7 Aseiden valta 3.7.1 Tilanteen kärjistyminen 4 Sodan osapuolten tavoitteita 4.1 Punainen ja valkoinen Suomi 4.2 Venäjä ja Saksa 5 Sodan kulku 5.1 Kahakointi Karjalassa 5.2 Sodan alku 5.3 Punainen kaarti sodassa 5.4 Venäläiset joukot Suomessa 5.5 Valkoinen armeija sodassa 5.5.1 Aloite valkoisille 5.5.2 Ratkaisu Tampereella 5.6 Saksalaiset joukot Suomessa 5.7 Ruotsin kaksijakoinen rooli 5.8 Lentotoiminta 5.9 Poliittinen terrori 5.9.1 Punainen terrori 5.9.2 Valkoinen terrori 5.9.3 Terrorin arvet 5.10 Sodan päätös 6 Sodanjälkeiset tapahtumat 6.1 Sodan seuraukset 6.2 Suomen paikka 6.3 Ratkaisu Saksassa 6.4 Hävinneen kohtalo 6.4.1 Vankileirit 6.4.2 Tuhon aalto 6.4.3 Tuomiot 7 Sodan uhrit 8 Sisällissodan veteraanit 9 Sisällissota fiktiossa 9.1 Kirjallisuus 9.2 Elokuva 9.3 Sarjakuva 10 Katso myös 11 Lähdekirjallisuus 12 Muu kirjallisuus 13 Viitteet 14 Aiheesta muualla

Sodan nimitykset

Pääartikkeli: Suomen sisällissodan nimet

Sodalle on annettu erilaisia nimiä, jotka heijastelevat eri historiallisten ajankohtien valtapoliittisia ja yhteiskunnallisia suuntauksia sekä ideologisia painotuksia. Tässä suhteessa värittyneimpiä nimiä ovat vapaussota, luokkasota, punakapina ja torpparikapina. Tasapainoisempia nimiä ovat kansalaissota, vallankumous, kapina ja veljessota. Neutraaleimmat ilmaisut ovat vuoden 1918 sota (Suomessa), Suomen sota 1918, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat.

Vallankumous oli vuoden 1918 sodan ensimmäisiä nimityksiä kansanvaltuuskunnan puolella. Punainen osapuoli kutsui sotaa myös luokkasodaksi ja kapinaksi, lisäksi vapaustaistelu -nimeä käytettiin esimerkiksi punakaartilaisten kuolinilmoituksissa ja hautajaisissa. Kansalaissota -nimeä käytettiin sodan aikana yleisesti molemminpuolin rintamaa. Valkoiset käyttivät lisäksi nimiä punakapina ja kapina. Sodan loppuvaiheessa ja sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan^[6].

Historiantutkimuksessa sotaa kutsutaan nykyisin pääasiassa sisällissodaksi, joka sopii paremmin myös kansainväliseen käytäntöön. Se kuvaa sodan luonnetta neutraalisti, (vrt. vapaussota, luokkasota), ja sisällyttää ulkovaltojen osallistumisen sotaan. Toisaalta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vapaussota-termin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin^[7].

Sodan juuret

Perustekijät

Sisällissodan juuret ovat 1800-luvulla Suomen suuriruhtinaskunnassa voimistuneessa teollistumisessa, taloudellisen ja poliittisen toiminnan vapautumisessa sekä väestönkasvussa. 

Ne muuttivat vallinneen sääty-yhteiskunnan rakennetta ja synnyttivät ristiriitoja. Säätyjen sisäinen valta-asetelma muuttui talonpoikien ja porvariryhmien vahvistuessa. 

Merkittävin muutos kuitenkin oli säätyjen ulkopuolisten väestöryhmien, maa- ja teollisuustyöväestön määrän kasvu ja omanarvontunnon nousu, aatteellisina työkaluinaan sosialismi, nationalismi ja myös liberalismi. 

Suomalainen työväenliike syntyi 1800-luvun lopussa kansan- ja herätysliikkeiden perustalta, henkisten ja aineellisten olojen hitaan mutta vakaan edistymisen myötä. Työväenliike sai fennomanian vaikutuksesta kansallisen luonteen ja sen läpimurtoa edisti merkittävästi Venäjällä ja Suomessa vuonna 1905 puhjennut suurlakko. 

Sen jälkeen vuonna 1906 Suomessa tehty radikaali eduskuntauudistus ei vähentänyt yhteiskunnallisia jännitteitä, koska Venäjän keisari ja suomalaisten keskinäiset ristiriidat estivät eduskunnan täysipainoisen toiminnan vuosina 1907–1916. Säätyjärjestelmän vaikutus jatkui siten vuoteen 1917 asti ja Suomen poliittinen järjestelmä oli vakiintumattomassa muutoksen tilassa. Tämä hidasti yhteiskunnallisten uudistusten toteutumista, ja jyrkensi työväestön asenteita. Venäläistämiskausien 1899–1916 (sortovuosien) ja suomalaisen kansakunta-ajattelun voimistumisen myötä pyrkimykset Suomen irrottamiseksi Venäjästä sekä myös valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Rauhanomaisen vastarinnan ja toiminnan lisäksi maahan syntyi aseellista vastarintaa kannattanut aktivismi ja jääkäriliike sen myötä.^[8]

Ratkaiseva tekijä vuoden 1918 sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnan 1900-luvun alusta lähtien lisääntynyt sisäinen epävakaus, johon vaikutti voimakkaimmin ensimmäisen maailmansodan syttyminen 1.–12. elokuuta 1914. Suursota johti Venäjän sisäiseen kriisiin ja koko valtakunnan pirstoutumiseen sekä laajan valtatyhjiön syntymiseen ja taisteluun vallasta.^[9]

Venäjän hajotessa maaliskuun ja marraskuun 1917 vallankumouksissa Suomessa pirstoutui ensin valtiovalta. Yhdessä nämä aiheuttivat poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen kriisin maassa sekä johtivat lopulta koko suomalaisen yhteiskunnan hajoamiseen.^[10] 

Pietarissa valtaa tavoitelleet V. I. Leninin johtamat bolševikit painostivat tuellaan ja vaatimuksillaan suomalaista työväenliikettä vallankumouksen toteuttamiseen. Bolševikkien merkityksestä sisällissodan syttymisessä on yhä jonkin verran erimielisyyttä. Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät kuitenkaan levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen, vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Siten yhteiskunnan hajoamisprosessi ja taistelu vallasta olivat emämaassa ja Suomessa samanaikaiset ja samankaltaiset. 

Ne johtuivat pääosin samoista olosuhteista^[11]

Keisarillinen Saksa oli Venäjän lisäksi toinen suurvalta, jonka Itä-Eurooppaan kohdistuneet valtaussuunnitelmat ja talouspoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917–1918. Suomalainen jääkäriliike oli Saksan suunnitelmien osanen. Suomessa aktivistit suunnittelivat maan irrottamista Venäjästä saksalaisten pistinten ja jääkäreiden avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteessa Saksan johto päätti tukea bolševikkeja taloudellisesti sekä edistää Leninin ja eräiden muiden bolsevikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin (9. huhtikuuta). Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta, mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahden rintaman sodasta. Siten Saksa vaikutti sisällissodan syntyyn kahta tietä.^[12]

Jakautunut kansa

Maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena Suomen kansa oli jakautunut kahtia taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti. Jakoa kuvaavat vastinparit: säätyläiset–rahvas, itsenäinen–epäitsenäinen ja omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, sivistyneistö-"kansa", yläluokka–alaluokka. Teollinen kapitalismi kohotti työväestön elintasoa tasaisesti 1800-luvun lopulta lähtien, mutta toisaalta elintason erot väestöryhmien välillä kasvoivat. Keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt kansallista yhtenäisyyttä maan kehittämiseksi sekä uuden sisäisen järjestyksen luomiseksi. Sen sijaan yhteiskunnallinen jakautuminen johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun ja sisällissotia edeltävän ns. kaksoisvallan syntyyn. Kiistassa käytettiin hyväksi Suomen riippuvuutta Venäjästä, ja valtataistelu kytkeytyi Venäjän sisäiseen kriisiin sekä Saksan ja Venäjän väliseen sotaan kysymyksenä Suomen hallinnasta. Pyrkimys Suomen valtiolliseen itsenäisyyteen oli yksi niistä harvoista tavoitteista, joista oltiin suomalaisten kesken lopulta yksimielisiä. Tavoite hukkui kuitenkin sisäisten valtakiistojen alle.^[13]

Sisäistä taistelua vallasta ja yhteiskunnan hajoamista vuoden 1917 aikana heijastelivat monet ilmiöt. Näitä olivat muun muassa haluttomuus ja kyvyttömyys poliittisiin kompromisseihin sekä elintarvike- ja työttömyyskriisi ja niistä johtuneet levottomuudet. 

Työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat, muun muassa työaikalainsäädäntö sekä yleisen ja yhtäläisen kunnallisen äänioikeuden puuttuminen aiheuttivat teollisuudessa ja maataloudessa runsaasti lakkoja, jotka liittyivät lopulta taisteluun valtiovallasta. Kun eri valtaryhmien yhteisesti hyväksymää järjestyksenpitovoimaa ei Suomessa maaliskuusta lähtien ollut, yhteiskunnan ylempi kerros alkoi perustaa omia järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia) ja työväestö järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuun 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että konservatiivien ja porvariston piirissä päätösvaltaa siirtyi maltillisilta piireiltä sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan ns. aseistetut linnoitukset), mikä johti lopulta sotilaalliseen konfliktiin.^[14].

Sotaa edeltäneet tapahtumat

Maaliskuun vallankumous
Vapauden huuma

Venäjän keisari Nikolai II (Romanov) luopui vallasta Pihkovassa 15. maaliskuuta 1917. Vallan otti duuma ja sen asettama väliaikainen hallitus. Suomen suuriruhtinaskunnassa toinen ja samalla viimeinen venäläistämiskausi päättyi 20. maaliskuuta väliaikaisen hallituksen ns. maaliskuun manifestiin, joka palautti Suomen ja emämaan välisen tilanteen aikaan ennen Nikolai Bobrikovin valtakautta. 

Suomen eduskunta sai ensimmäistä kertaa valta-aseman, joka sille vuonna 1906 oli asetettu. Sosiaalidemokraattien vuoden 1916 eduskuntavaaleissa saavuttaman vaalivoiton pohjalta maahan nimitettiin 26. maaliskuuta Oskari Tokoin johtama senaatti, jonka jäseninä oli kuusi sosialistia ja kuusi ei-sosialistia. Senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. 

Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian ja työolojen kehittäminen, muun muassa työaikalait ja sosiaalivakuutus sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Konservatiivien (RKP, Vanhasuomalaiset ja Nuorsuomalaiset "pääskyt") sekä muiden porvarillisten, ei-sosialistien, (liberaalit Nuorsuomalaiset "varpuset" ja Maalaisliitto) piirissä oltiin tyytyväisiä väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen sekä lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen ja sortokauden päättymiseen. Tulevaisuus näytti lisäävän mahdollisuuksia yrittäjyyden sekä taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkökulmasta kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet säädökset, muun muassa lakkokielto, sanan- ja painovapauden esteet, kaatuivat. Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa. ^[15]

Pelkojen ja toiveiden vuosi

Vapautuksen huuma ja myönteiset näkymät jäivät kuitenkin lyhytaikaisiksi. Suomen sisäpoliittinen tilanne heikkeni, ja maaliskuussa alkanut yhteiskunnan hajoaminen eteni kiihtyvällä vauhdilla. Laajassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat "rajapinnassa", jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalaisyhteiskunnaksi. Toisaalta vanhan järjestelmän perinteet ja asenteet olivat vielä vallalla, mutta toisaalta, kansanvaltaisen ajattelun leviämisen myötä, aiemmin luonnollisena pidettyä säätyjärjestelmän eriarvoisuutta ei enää hyväksytty. 

Vuonna 1917 uusi järjestelmä etsi vielä tietään, ja kehityksen suunnasta tuli merkittävä kiistelyn ja taistelun aihe. Muutos ja sen vauhti alkoivat pelottaa konservatiiveja ja ei-sosialisteja. Työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta. Vuoden 1905 suurlakon aiheuttama mullistava siirtyminen säätyvallasta parlamentarismiin ja yleiseen äänioikeuteen vaikutti sekä työväestön että porvariston toimiin vuonna 1917. Työläisten piirissä ei haluttu vuosien 1908–1916 "tsaristisen takaiskun" toistuvan, ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie "edistykseen". Konservatiivien ja porvarien vuonna 1906 kohtaama valtiollisen (sääty)vallan menetys konkretisoitui vasta maaliskuun 1917 vallankumouksessa ja silloin tilanne uhkasi johtaa myös taloudellisen vallan vähenemiseen^[16].

Talouden osalta sekä teollisuustyöväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914–1916 Suomen talouselämässä positiivisen "sotabuumin", joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen työttömyyttä ja voimakkaan inflaation. Työväestön talouden heikentyminen, "putoaminen korkealta", yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille^[17].

Tokoin senaatti

Näistä lähtökohdista syntyneen vaikean yhteiskunnallisen tilanteen hoito olisi edellyttänyt Tokoin senaatilta vahvaa asemaa ja tukea kaikilta tahoilta. Senaatin kohtalo oli kuitenkin juuri päinvastainen, ja siitä muodostui heikko hallitus. Perusongelma oli, etteivät sen paremmin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan osallistuneet hallitukseen täysipainoisesti. Valtaryhmien välisen valtakiistan takia ja poliittisen uran tärveltymisen pelossa SDP:n ja ei-sosialistien parhaita voimia ei saatu mukaan. Sosialistien pitkään odottamaa poliittisesti edullista tilannetta ei, eduskuntaenemmistöstä huolimatta, kyettykään hyödyntämään, koska työväestöltä puuttui taloudellinen valta. Porvareilla taloudellista valtaa oli, mutta he tavoittelivat sen jatkeeksi porvarienemmistöistä eduskuntaa ja senaattia.^[18]

Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin 
(https://fi.wikipedia.org/wiki/Svinhufvudin_I_hallitus) heikko poliittinen asema oli luonteenomaista valtionvallan hajoamiselle vuosina 1917–1918. Venäjän keisarin maaliskuussa 1917 menettämä mahti hajaantui moneen suuntaan: väliaikaisen hallituksen, Suomen senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, lakko-organisaatioille ja joukkokokouksille, sekä työnantajien aktiivisille eturyhmille.^[19]

Kriisin aihiot

Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema suhteessa Venäjään sekä kysymys järjestysvallasta (vrt. jäljempänä). Senaatti selvisi melko vähällä huhti–toukokuussa 1917 teollisuudessa ja maataloudessa alkaneesta lakkoliikehdinnästä. Työväestön tärkein vaatimus lakoissa oli kahdeksantuntinen työpäivä. Lisäksi haluttiin voimistuvaa inflaatiota kompensoivia palkankorotuksia.

Lakot ratkesivat lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa, ja pääasiassa työntekijöiden eduksi. Kiistan lopputulos kohotti työväestön itsetuntoa ja uskoa joukkovoimaan mutta katkeroitti työnantajia taloudellisten menetysten ja lakkoihin liittyneiden levottomuuksien takia. Lisäksi työläiset olivat käyttäneet vaatimustensa tukena paikoin venäläisiä sotilaita. Maaliskuun vallankumouksen aiheuttama mullistus kasvatti työväestön joukkovoimaa merkittävästi myös työntekijöiden lisääntyneen järjestäytymisen kautta; vuoden 1916 lopussa Suomen Ammattijärjestön jäsenmäärä oli noin 40 000 mutta vuoden 1917 lopussa se oli kohonnut 160 000:een. Myös työnantajapuolella järjestäydyttiin, syksyllä 1917 perustettiin Suomen Työnantajien Keskusliitto ja Suomen Maataloustuottajien Keskusliitto.

Tokoin senaatin heikko asema paljastui selkeimmin elintarvikeongelmissa, joita oli alkanut ilmetä ensimmäisen maailmansodan kuluessa myös Suomessa.

Jo vuonna 1914 elintarvikkeille oli säädetty rajahinnat. Vuonna 1917 elintarvikepula paheni edelleen, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki (2. kesäkuuta 1917), jonka mukaan valtiolla oli oikeus takavarikoida ylimääräiset elintarvikevarastot ja jakaa ne yleiseen käyttöön. Lainsäädännön toteuttaminen ja valvonta olisivat edellyttäneet vankkaa poliittista voimaa. Sen puuttuessa laki jäi täysin puolitiehen, ja hallituksen epäonnistumisen seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat osan tarjonnasta kadotessa salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia.

Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle.

Osa leipäpulasta voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli 10–20 prosenttia keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa.

Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa "nälänhädän pelko oli punikki". Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointeja ja varastojen tarkastuksia yksityistä omistusoikeutta loukkaavana sosialistisena luokkapolitiikkana, ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa muun muassa Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä vuoden 1917 kuluessa.^[20]

Valtalaki

Taistelu vallasta

https://en.wikipedia.org/wiki/Nicholas_II_of_Russia

Suomen suuriruhtinaalle, tsaari Nikolai II:lle, kuuluneen hallitsijan vallan on toisaalta katsottu siirtyneen maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen Venäjän väliaikaiselle hallitukselle.

___

Jews Murdered Czar Nicholas, Stole Russian Assets and Conducted the Bolshevik Revolution

They were cut down in a hail of gunfire in a half-cellar room of the house in Ekaterinburg, a city in the Ural mountain region, where they were being held prisoner. 

The daughters were finished off with bayonets. To prevent a cult for the dead Tsar, the bodies were carted away to the countryside and hastily buried in a secret grave.

___

Sen asema kuitenkin oli koko lyhyen elinkaarensa ajan epävarma, ja Suomen suhteen lopulta epäselvä. Vallankumouksellisessa tilanteessa, Venäjän sisäisen hajoamisen edetessä sodan ja valtataistelun takia hallituksen kokoonpano muuttui useasti ja toisaalta paikallisten alueneuvostojen ja komiteoiden valta kasvoi.

Suomessa juuri ennen venäläistämiskausia vallinneen autonomian palautus ja itsehallinnon laajentaminen sekä lopulta täysimääräisen itsenäisyydenkin toteutuminen olivat lähtökohtaisesti kaikkien puolueiden tavoitteina vuonna 1917. Valtataistelun ja yhteiskunnallisten levottomuuksien vuoksi konservatiivit alkoivat epäröidä sosialistienemmistöisen eduskunnan vallan lisäämistä. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan maan itsenäisyyttä ja kasvattamaan sen avulla, kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi, sisäpoliittista valtaansa. SDP pyrki asiassa aluksi yhteistyöhön väliaikaisen hallituksen kanssa ja etsi venäläisiltä puolueilta tukea suunnitelmilleen, mutta sai lopulta positiivista vastakaikua ainoastaan V. I. Leninin johtamilta bolševikeilta. Lenin suunnitteli vallankaappausta jo kesällä 1917 ja kannatti sosialistien aikeita, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa.^[21]

Tokoin senaatissa syntyi kaksi linjaa korkeimman vallan ratkaisemiseksi Suomessa: nuorsuomalaisen senaattorin Antti Tulenheimon toimikunnan (mukana muun muassa K.J. Ståhlberg) esityksen pohjalta rakentunut Lex Tulenheimo ja SDP:n piirissä kypsynyt valtalakiesitys. 

Lex Tulenheimon mukaan väliaikaisen hallituksen Suomea koskevaa valtaa olisi siirretty lähinnä senaatille. Emämaassa olisi päätetty valtiopäivien koolle kutsumisesta, avaamisesta ja hajottamisesta sekä sotilasasioista ja ulkopolitiikasta. Valtalain avulla sen sijaan pyrittiin keskittämään pääosa vallasta Suomen eduskunnalle, ja Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive muutoksista väliaikaisen hallituksen koostumuksessa tai sen kukistumisesta. Kahdesta vaihtoehdosta valtalaki otettiin lopulta toiminnan pohjaksi, ja se hyväksyttiin eduskunnassa tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (mm. aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Konservatiiviset kansanedustajat vastustivat eduskuntavaltaista lakia jyrkästi, ja eräät jättivät eronpyynnön eduskunnasta.^[22]

Hajaannus

Valtalain taustatuki kuitenkin petti, kun bolševikkien tukema sotilaiden ja työläisten vallankaappausyritys Pietarissa päättyi tappioon 16.–18. heinäkuuta 1917. Vallassa säilynyt väliaikainen hallitus vaihtoi johtoonsa Aleksandr Kerenskin eikä hyväksynyt valtalakia, vaan vahvisti sotajoukkoja Suomessa sekä hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta. 

https://en.wikipedia.org/wiki/Alexander_Kerensky

Ennenaikaiset eduskuntavaalit määrättiin järjestettäväksi lokakuussa 1917. Kesällä 1917 Suomi sai Venäjän kannalta uuden merkityksen. Sen lisäksi ja sijasta, että maa oli elintarvikkeiden ja tavarantoimittaja, siitä tuli Pietarin kaupungin sotilaallinen etuvartio, josta ei voitu luopua.^[23]

Tokoin laajapohjaisen senaatin lyhyt tarina päättyi 13.–17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä ja 1.–2. lokakuuta pidetyissä ennen aikaisissa eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon. Vallan kasvun sijaan työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa poliittista voimaa. SDP:n jäädessä senaatin ulkopuolelle työläisten asenteet jyrkentyivät voimakkaasti ja usko keskeisten arkipäivän ongelmien, kuten elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni. Toisaalta työväenliikkeen poliittinen rooli muuttui. Perustamisestaan lähtien se oli pääasiassa kamppaillut uusista oikeuksista, asemasta ja eduista jäsenistölleen. Syksystä 1917 alkaen sosiaalidemokraattien tavoitteeksi tuli myös saavutettujen etujen säilyttäminen ja puolustaminen.

Valtalakia vastustaneet suomalaiset konservatiivit käyttivät väliaikaisen hallituksen päätöstä sisäpoliittisesti hyväkseen ja tekivät venäläisten kanssa yhteistyötä eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell toimi aktiivisesti Pietarissa, oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Lopulta valtapolitiikan heiluri liikahti voimakkaasti vasemmalta oikealle. Kiista korkeimmasta vallasta kytki Suomen ja emämaan sisäiset valtakriisit entistä kiinteämmin toisiinsa, Suomen sosialistien ja porvareiden käytettyä hyväkseen niin sanottua "Pietarin korttia".^[24]

Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät, sekä konservatiivit että sosialistit, hävisivät "valtalakiselkkauksessa", koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917 asti. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta eikä eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli, että vuosien 1917–1918 kriisin ensimmäinen uhri, lakkovahtina ollut työläinen, kuoli heti elokuussa poliisin ampumaan luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa. Historiasta tiedetään, että valtatyhjiöt pyrkivät täyttymään nopeasti. Näin kävi Suomessakin syksyllä 1917; tällä kertaa tyhjiön täyttäneillä miehillä keikkui hartioilla kiväärit, joihin oli kiinnitetty rotanhäntäpistin, ja käsivarsissa vielä puhdas valkoinen tai punainen nauha.^[25]

Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko

Bolševikit kaatoivat V.I. Leninin johdolla väliaikaisen hallituksen Pietarissa (Petrograd) lokakuun vallankumouksessa 7. marraskuuta 1917.

___

Jews Murdered Czar Nicholas, Stole Russian Assets and Conducted the Bolshevik Revolution

How Rothschild, George V, & Wallstreet Murdered Czar Nicholas with Bolsheviks, & Stole all Russian Assets

- Planning for the execution

___

Samaan aikaan Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Maa oli kuitenkin siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. SDP:n piirissä pohdittiin keinoja valtiovallan palauttamiseksi työväestölle ja konservatiivit pitivät tiukasti kiinni takaisin saamastaan valta-asemasta, jota Venäjän uusi kumous näytti myös uhkaavan. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan, mutta kolmen valtionhoitajan (Alkio, Svinhufvud, Tokoi) johtamismallia ei kyetty toteuttamaan. Työväenliikkeelle ja sosiaalidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa: eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati yhteiskunnallisia uudistuksia, suojeluskuntien lakkauttamista, aiemman valtalain läpiajamista ja lokakuun eduskuntavaalien tuloksen mitätöintiä. Ei-sosialistit eivät ohjelmaa hyväksyneet, sitä ei edes käsitelty eduskunnassa, 12. marraskuuta, koska esitys ei puhemiehen mielestä täyttänyt "muodollisia vaatimuksia".^[26]

14 tunnin vallankumous

Bolševikit painostivat suomalaisia sosialisteja aloittamaan vallankumousta. He uhkasivat jopa käynnistää kumouksen itse, ellei SDP:stä olisi siihen. Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien sekä Helsingissä että Pietarissa toimineiden suomalaisbolševikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi merkitys työväen järjestyskaarteissa alkoi kasvaa. Bolševikeille, kuten väliaikaiselle hallituksellekin, Suomi oli Venäjän tärkeä osa, jonka hallinta vaikutti kaksisuuntaisesti. Maasta ja siellä olleesta sotaväestä oli "heinäkuun päivien" jälkeen tullut Leninille tukijalka Pietarin suuntaan, ja toisaalta Suomi toimi puskurialueena Saksaa vastaan. Sosiaalidemokraatit sen sijaan harkitsivat Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttavan manifestin anomista neuvosto-Venäjältä 10. marraskuuta, mutta epäselvä tilanne Pietarissa esti aikeen.^[27]

Suomen "vastahakoiset vallankumoukselliset" eivät bolševikkien kumouskehotuksia noudattaneet vaan tasapainoilivat eri vaihtoehtojen välissä. Syksyllä 1917 Lenin oli Helsingissä piileskellessään selvittänyt suunnitelmiaan SDP:lle, joten marraskuun kumouksen tulo oli osittain suomalaisten tiedossa, mutta yhteistyösuunnitelmia bolševikkien kanssa ei oltu laadittu ennakkoon. Vallanvaihto Pietarissa tarjosi syksyn pettymysten jälkeen sosialisteille uusia toimintamahdollisuuksia, mutta SDP:n johto ja eduskuntaryhmän jäsenet olivat pääosin maltillisia. Vallankumous sai kannatusta lähinnä osassa ammattijärjestöä, uusissa työväen järjestyskaarteissa ja Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnassa. Bolševikkien vaateilta puuttui lisäksi todellinen pohja, koska heidän asemansa Pietarissa oli hyvin epävarma. Lenin joutui pyytämään ja siirtämään Suomessa olleita uskollisia joukkoja apuun pääkaupunkiin.

Helsingissä perustettiin 9. marraskuuta 1917 työväenjärjestöjen (SDP, SAJ, järjestyskaarti) yhteinen Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto, joka äänesti 12. marraskuuta, Me vaadimme -ohjelman kaaduttuakin, äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Sen sijaan Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta Suomeen suurlakon, ja parissa päivässä 85 000 työläistä oli lakossa sekä Etelä-Suomen keskeiset paikkakunnat olivat paikallisten lakkokomiteoiden hallinnassa. Maltillisten sosialistien tavoite oli eduskunnan poliittinen painostaminen, mutta radikaaleimmat tavoittelivat myös vallankaappausta.

Yleislakon menestys lisäsi voimakkaasti vaatimuksia lopullisesta vallanotosta ja 16. marraskuuta 1917 klo 5 aamulla, vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14–11 aloittaa suomalaisen vallankumouksen. Aloite kumoukseen tuli lähinnä ammattijärjestön ja työväenkaartien riveistä. Toiminnan aloittamista oli kuitenkin lykättävä, koska toimeenpanevaan komiteaan valitut johtajat, komissaarit, kieltäytyivät – ja lopulta vallanotto tyrehtyi äänestyksessä vielä samana päivänä klo 19 äänin 13–12. Suurlakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta klo 24.^[28]

Särkynyt peili

Suurlakko oli monessa suhteessa merkittävä taitekohta. Marraskuun kehitys ja tehtyjen päätösten sarja syvensi suomalaisen työväenliikkeen kahtiajakoa vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Lakon jälkeen rajanveto ei kuitenkaan ollut eräiden keskeisten SDP:n puoluejohtajien kohdalla ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Lisäksi suurlakon kujanjuoksussa puoluejohto osin menetti arvovaltaansa ja kykyään hallita työväenliikettä ja sen eri virtauksia. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työaikalait ja kunnallislait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä.

Suomalaisten vallankumouksen peruuntuminen oli Leninille ja bolševikeille pettymys. Lenin menetti marras-joulukuussa uskonsa SDP:n haluun ja kykyyn toteuttaa lokakuun vallankumousta tukeva kaappaus Suomessa. Suurlakko oli lopullisesti paljastanut linjaerot venäläis-bolševistisen ja suomalais-sosiaalidemokraattisen politiikan välillä. Pettymyksen jälkeen Lenin yritti tukeutua suunnitelmissaan Suomen työväenliikkeen äärivasemmistoon ja Pietarin suomalaisiin bolševikkeihin, jotka pyrkivät vaikuttamaan työväenjärjestöihin suoraan, SDP:n puoluejohdon ohittaen.

Merkittävintä kuitenkin oli, että suurlakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä, mitä sosialistien ja porvareiden välillä oli vielä ollut jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan; työväenkaartilaiset surmasivat yhteensä 16 ei-sosialisteihin lukeutunutta henkilöä. Lisäksi lakon kahakoissa menehtyi 14 suojeluskuntalaista ja 4 työväen järjestyskaartilaista. Loppukesän 1917 valtatyhjiö oli täyttynyt ja Suomi oli päätynyt polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu.^[29]

Itsenäisyys

Joulukuun kuudes

Lokakuun vallankumous oli merkittävä tapahtuma myös Suomen itsenäisyyteen johtaneen kehityksen kannalta. Aloite asiassa siirtyi sosialisteilta konservatiiveille, koska valtiollisen riippumattomuuden avulla he toivoivat kykenevänsä vähentämään bolsevikkien vaikutusta maassa ja kontrolloimaan vasemmistoa eduskuntaenemmistönsä turvin. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta otti maassaan haltuunsa korkeimman vallan. Maahan muodostettiin 27. marraskuuta P. E. Svinhufvudin johtama porvarillinen senaatti, joka antoi 4. joulukuuta esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi. Eduskunta hyväksyi julistuksen – äänestyksen jälkeen – 6. joulukuuta 1917. Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan ja laativat oman esityksen itsenäisyysjulistukseksi.

Itsenäisyyslähtöisen historiankäsityksen pohjalta suomalaisille oli suureksi häpeäksi, että itsenäisyydestä jouduttiin äänestämään. Realistisemman historiakäsityksen mukaan tilanne oli vain luonnollinen seuraus aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä. Joulukuun 1917 Suomessa itsenäisyysjulistus ei herättänytkään kovin suurta huomiota. Itse asiassa täydellisen valtiollisen itsenäisyyden ajatus ja vaatimus nousi Suomessa esiin osittain vasta em. valtataistelun takia vuonna 1917. Vaikka nationalismista oli muodostunut 1800-luvun lopussa suomalaisille lähes "uskonto", valtiollinen suvereniteetti ei ollut muodostunut tärkeimmäksi tavoitteeksi tilanteen ratkaisemiseksi venäläistämispolitiikan kausinakaan vuosina 1899–1917. 

Suomalaiset olivat suunnittelleet joko vain vuotta 1899 edeltäneen tilanteen palautusta ja autonomian laajentamista tai maan liittämistä ruhtinaskuntana Saksaan tai Ruotsiin.^[30]

Itsenäisen Suomen synty ei siten ollut pitkän, "suunnitelmallisen" historiallisen kehityksen huipentuma. Se oli tulos 1800-luvun puolivälistä alkaneista taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtapoliittisista muutoksista sekä ennen kaikkea ensimmäisen maailmansodan aiheuttamasta mullistuksesta Euroopassa ja Suomessa.^[31]

Leninin kädenpuristus

Lopulta kumpikaan poliittisista valtaryhmistä, sen paremmin sosialistit kuin konservatiivitkaan, eivät kyenneet hoitamaan Suomen itsenäistymistä loppuun ilman toisen tukea. Joulukuun kuudennen julistus kun oli vajaa sikäli, että ulkovaltojen hyväksyntä puuttui ja niitä pyytäessään senaatti joutui toteamaan kaiken riippuvan neuvosto-Venäjän suhtautumisesta. Muut valtiot seuraisivat perässä, jos Pietari näyttäisi vihreää valoa. Tähän senaatti tarvitsi sosiaalidemokraattien ja bolševikkien välisiä hyviä suhteita. Suomen sosialistit olivat muiden suomalaisten tapaan juuriltaan fennomaaneja, joten he pyysivät, valtaryhmänsä motiivien pohjalta, 9. joulukuuta ja 27. joulukuuta Leniniä myöntämään Suomelle riippumattomuuden. SDP:ssä myös pelättiin, lokakuun vaalitappion jälkeen, suosion alenevan puolueen kansallismielisessä kannattajajoukossa ellei itsenäisyyttä saavutettaisi. Joulukuun 1917 tukalassa tilanteessa, lokakuun vallankumouksen lopputuloksen oltua vielä hyvin epävarman, Lenin olisi todennäköisesti hyväksynyt suomalaisten itsenäisyyden ilman SDP:tä, porvarillisenkin senaatin anomuksella. Svinhufvudin torjuva suhtautuminen bolševikkeihin kuitenkin jarrutti asian etenemistä. Lopputuloksena oli historiallinen päivä 31. joulukuuta 1917: Leninin ja Svinhufvudin välinen kuuluisa kädenpuristus ja itsenäisen Suomen senaatin johtajalla toisessa kädessään bolševikkien allekirjoittama tunnustuspaperi.^[32].

Venäjän bolševikkihallituksen Suomen itsenäisyyden tunnustavassa asiakirjassa on seuraava teksti:
Kansankomissaarien neuvoston päätös:
 "Vastaukseksi Suomen hallituksen esitykseen, että Suomen tasavalta tunnustettaisiin riippumattomaksi, Kansankomissaarien neuvosto, täysin yhdenmukaisesti kansain itsemääräämisoikeuden periaatteen kanssa, päättää

Toimeenpanevalle keskuskomitealle ehdottaa:
a) että Suomen tasavallan valtiollinen itsenäisyys tunnustetaan, sekä
b) erityinen komitea kummankin puolen edustajia yksissä neuvoin Suomen hallituksen kanssa asetetaan valmistelemaan niitä käytännöllisiä toimenpiteitä, jotka aiheutuvat Suomen eroamisesta Venäjästä."
Allekirjoitukset:
puheenjohtaja Vl. Uljanov (Lenin) sekä kansankomissaarit L. Trotski, G. Petrovski, I. Stalin, I. Steinberg, V. Karelin, Schlichter ^[33]

Sisällissodan alkuun mennessä Suomen itsenäisyyden olivat tunnustaneet neuvosto-Venäjä, Saksa, Itävalta-Unkari,
Ranska, Ruotsi, Tanska, Norja, Sveitsi ja Kreikka. Britannia ja Yhdysvallat eivät suomalaisten itsenäisyyttä vielä hyväksyneet vaan ne jäivät seuraamaan vihollismaa Saksan ja Suomen välisen yhteistyön kehitystä sekä Venäjän tilannetta, lähinnä Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen tuloksia. Tärkein kysymys länsivaltojen kannalta oli voitaisiinko bolševikit syrjäyttää vallasta ja kykenisikö Venäjä vielä jatkamaan sotaa Saksaa vastaan.^[34]

Aselepo itärintamalla

Samaan aikaan sekä Venäjän uusi bolševikkijohto että Saksa pyrkivät nopeasti rauhaan itärintamalla. Ne aloittivat rauhantunnustelut^[35] 1. joulukuuta, ja tulitauko alkoi 6. joulukuuta. Maiden välinen aseleposopimus^[36]solmittiin 15. joulukuuta ja rauhanneuvottelut alkoivat Brest-Litovskissa 22. joulukuuta. Neuvotteluissa Saksa tavoitteli, miehittämiensä Puolan ja Liettuan lisäksi, hallintaansa myös Baltiaa ja Ukrainaa sekä Suomea, jonka senaattia painostettiin hankkimaan tunnustus itsenäisyydelle ensin neuvosto-Venäjältä.^[37]

Järjestysvaltakysymys

Sisäisen järjestysvoiman puute Venäjän tsaarin perinteisten poliisi- ja santarminorganisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen 1917 yhteydessä johti ensin aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Maalis-huhtikuussa syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien idut, ja samaan aikaan ryhdyttiin muodostamaan työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä Etelä-Suomeen.

Aluksi molemmat luotiin pääasiassa valvomaan yleistä järjestystä paikallistasolla, mutta jo keväällä 1917 alkanut lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa, sekä myöhemmin vuonna 1917 kunnallispolitiikkaan ja elintarvikeongelmiin liittyvät levottomuudet alkoivat korostaa niiden eturyhmäluonnetta. Tuolloin järjestyksen valvonnallinen ja taistelujärjestöllinen rooli oli usein sisäkkäinen sekä työväenkaarteissa että suojeluskunnissa.

Taistelu valtiovallasta nosti lopulta molemmat joukot merkittäviksi tekijöiksi myös valtakunnan tasolla.^[38]

Järjestysvallan ja oman armeijan puuttumisen Suomesta on katsottu olleen eräs ratkaiseva tekijä vuoden 1918 katastrofin synnyssä. Näkemys on osin perusteltu, mutta laajempi, yhteiskunnan hajoamiseen perustuva näkökulma valaisee tapahtumien kehitystä paremmin. Keväällä 1917 Suomessa oli Tokoin senaatti muttei riittävää järjestysvaltaa. Syksyyn mennessä, valtalakiselkkauksen vuoksi, tilanne oli muuttunut päinvastaiseksi: maassa oli, tosin kaksijakoinen, järjestysvalta mutta ei hallitusta, joka olisi voinut sitä käyttää. Vuoden 1917 lopussa hallitusvalta muodostui uudelleen ja Svinhufvudin senaatti pyrki järjestyksen luomiseen. Tämä tapahtui liian myöhään, koska vallan elementit, suojeluskunnat ja punakaartit olivat siinä vaiheessa itsenäisiä valtatekijöitä maassa, ja kun toinen niistä valittiin Suomen viralliseksi armeijaksi syttyi sota. ^[39]

Suojeluskunnat

Kesän 1917 aikana aktiivisten konservatiivien ja porvareiden perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata. Niitä oli syys–lokakuuhun mennessä 250–300. Perustamisen motiivina oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla toiminnassa alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama katkeruus ja epävarmuus sekä aktivismi. Lounais-Suomessa ja Satakunnassa liikkeelle panevana tekijänä olivat talollisten ja maatyöväestön väliset voimakkaat ristiriidat. Karjalassa puolestaan etusijalla oli aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 sekä tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä, ja suojeluskuntien lukumäärä noin 400. Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien.

Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, punakaartien kontrollointi ja järjestyksen palauttaminen sekä muu omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Yhteistyö saatiin toimimaan kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä^[40].

Työväenkaartit

Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi esimerkiksi suhtautumisessa 12. toukokuuta 1917 Helsingissä pidettyyn ns. Kaisaniemen kokoukseen.

Siinä entiset, vuosien 1905–1906 Viaporin kapinaan osallistuneet punakaartilaiset herättelivät kaarteja uudelleen henkiin ja vastaavaa toimintaa oli muun muassa Tampereella. Vuonna 1917 työväestön kaartien kehitys ei ollut pelkästään jatkumo järjestysmiehistöistä punakaarteiksi, vaan työväen järjestyskaartit ja punakaartit syntyivät myös rinnakkain, mutta aluksi punakaartien toiminta oli heikompaa. Lopulta valtalakikiistan, eduskunnan hajottamisen ja vaalitappion aiheuttama jyrkkä käänne heinä-lokakuussa muutti myös SDP:n suhtautumisen kaarteihin myönteiseksi. Lisäksi tiedot bolševikkien kumoussuunnitelmista Pietarissa lokakuussa 1917 edistivät kaartihankkeita. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917. Tosin niitä oli perustettu jo syyskuussa muun muassa Helsinkiin. Niihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista.

Työväenkaarteilla oli yleisen järjestyksen ylläpitoon tähtäävä rooli, mutta ne olivat myös uusi vaihtoehto vasemmiston valta-aseman turvaamiseksi ja palauttamiseksi. Ennen 20. lokakuuta erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia, ja niiden perustamisen motiivit vaihtelivat suojeluskuntien tapaan paikkakunnittain. Lokakuun lopusta lähtien ja marraskuun 1917 suurlakon aikana kaarteja perustettiin runsaasti, niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Työväenkaartien kokonaisvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000–35 000 miestä, ja tuolloin, sisäpoliittisen ilmapiirin jyrkennyttyä punakaartien merkitys oli vahvistumassa. Aseita kaartit saivat lähinnä venäläisiltä^[41].

Aseiden valta

Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se, mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt: osa työväenkaarteista radikalisoitui. Niiden piirissä alkoi esiintyä poliittista väkivaltaa, ja ne pyrkivät vuoden 1905 tapaan irrottautumaan puolueen kontrollista. Siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Suurlakko ja siihen liittynyt poliittinen terrori sekä bolševikkien valtaan pääsy Pietarissa jyrkensi suojeluskunta-aktiivien ja aktivistien asenteita voimakkaasti sekä herätti konservatiivisimmat porvarit huomaamaan, että vallankumouksellinen osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Seurauksena oli entisestään voimistunut sotilaallisen tuen etsintä Saksasta ja konservatiivien valtavirran asettuminen lopullisesti radikaalin aktivistiliikkeen tavoitteiden taakse. Sisällissota olisi todennäköisesti syttynyt jo marraskuussa 1917, jos työväenkaarteilla ja suojeluskunnilla olisi ollut enemmän aseita hallussaan.

Joulukuussa 1917 SDP sai vielä aikaan virallisen päätöksen työväenkaartien säilymisestä puolueen valvonnassa. Kuitenkin tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat punakaartit, muun muassa Helsingin, Kotkan ja Turun, sanoutuivat irti näistä sopimuksista ja haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja sisällissodan syttyminen. Samaan aikaan suojeluskunnista alkoi muotoutua perusta Suomen valkoiselle armeijalle, joka päätyi lopulta taisteluun omia kansalaisiaan vastaan.

On ilmeistä, että SDP:n kentällä erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet edellä mainitun parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien. Joidenkin maltillisten mielestä sosialistien sisäinen kriisi olisi pitänyt ratkaista puolueen hajoamisella, toisin sanoen radikaalin aineksen poistamisella riveistä, mutta suojeluskuntien muodostaman vastavoiman takia ajatus ei saanut laajempaa kannatusta. Samoin ei-sosialistien ja porvarien piirissä tapahtumien kehitys, lopulta punakaartien ja venäläisten sotilaiden uhka, siirsi päätösvallan maltilliselta enemmistöltä suoraa, aseellista toimintaa kannattaville ja siihen koulutetuille miehille^[42].

Tilanteen kärjistyminen

Vuoden 1917 aikana epäonnistuivat kummankin valtaryhmän sisäiset pyrkimykset yhteiskunnan hajoamisen ja ongelmien kasautumisen estämiseksi sekä uuden rakenteen ja järjestyksen luomiseksi.^[43]. Tammikuussa 1918 tilanne kärjistyi (eskalaatio) nopeasti sodaksi, kun sekä valkoisten että punaisten jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti rintaman toisella puolella vastaliikkeeseen ja mahdollisuus kompromissiin oli jo menetetty. Sotilaalliset valmistelut, erityisesti aseiden hankinta, kiihtyivät molemmin puolin, ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat SDP:n maltilliset edustajat. Porvarillinen senaatti sai 12. tammikuuta eduskunnalta valtuudet luoda maahan "luja järjestysvalta", suojeluskuntien avulla. Tämä kiihdytti voimakkaasti työväenkaartien toimia. Osapuolet perustelivat valmistelujaan, erityisesti omille kannattajilleen, puolustautumisella.

Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin Carl Gustaf Emil Mannerheim, ja ne julistettiin Suomen senaatin armeijaksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet, ja ne olivat vahvistumassa Leninin Pietarista lupaaman aselastin myötä 26.–27. tammikuuta. Sodan luonteinen toiminta alkoi Viipurissa ja muualla Karjalassa 17.–20. tammikuuta, molempien osapuolten aloitteesta. Lopulta, 26. tammikuuta, punakaartit ja työväen järjestyskaartit yhdistyivät Suomen Punaiseksi kaartiksi, ja sen joukot määrättiin liikekannalle 27. tammikuuta 1918 klo 23 lähtien. Etelä-Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin 25. tammikuuta antamalla käskyllä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta 1918 yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt.^[44]

Sodan osapuolten tavoitteita

Punainen ja valkoinen Suomi

Suomalaisten keskinäisen kriisin kehityttyä sodaksi sekä punaisten että valkoisten päätavoitteeksi tuli vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Pääosa osapuolten kannattajista halusi toimia täysin itsenäisessä Suomessa, mutta heidän näkemyksensä erosivat siinä kenelle (valtio)valta maassa kuului ja millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen olisi pitänyt olla. Toisaalta rintaman molemminpuolin oli myös niitä, jotka katsoivat pienen maan itsenäisyyden tarvitsevan taustatukea voimakkaalta "suojelusvaltiolta", Saksalta tai Venäjältä.^[45]

Otto Wille Kuusisen ja hänen lankonsa Einari Laaksovirran laatima^[46] suomalais-sosiaalidemokraattiseen ajatteluun perustunut sosialistinen valtiosääntö- eli perustuslakiehdotus sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen ja 
Sveitsin perustuslaeista sekä Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista ja se oli tarkoitus viedä kansanäänestykseen.

https://en.wikipedia.org/wiki/Otto_Wille_Kuusinen

Kansanvaltuuskunta, puheenjohtajanaan Kullervo Manner, antoi 23. helmikuuta 1918 Työväen Pääneuvostolle ehdotuksen Suomen valtiosäännöksi^[47] ja solmi neuvosto-Venäjän kanssa valtiosopimuksen 1. maaliskuuta 1918 ^[48]. 
Jälkikäteen on arveltu, että punaisten voitto olisi johtanut Suomen päätymiseen Neuvostoliiton perustajajäseneksi^[49], mutta se ei ollut kansanvaltuuskunnan ja punaisen Suomen maltillisemman siiven tavoite. Toisaalta myös poliittisesti hyvin vaikutusvaltaisten punakaartien jyrkimmässä siivessä (esimerkiksi suomalaisbolševikit) oli ilmeisesti vallalla myönteisempi suhtautuminen neuvosto-Venäjään liittymisen suhteen. Näiden vasemmistoryhmien välinen valtataistelu jäi toteutumatta punaisen Suomen tappion vuoksi.^[50] Ks. Suomen kansanvaltuuskunta.

Vaasan (Suomen) senaatin tavoitteena oli vallan palauttaminen Etelä-Suomessa oikeistoenemmistöiselle hallitukselle. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta ja riippumattomuus Venäjästä aiottiin turvata voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiaa kaventavan monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Maltilliset ei-sosialistit kuitenkin vastustivat monarkismia ja Saksan interventiota, etenkin sodan alussa. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkäreiden välillä. Venäjän armeijan ja suomalaispunakaartien huonon sotakunnon ilmeisen hyvin tietäneenä Mannerheim arvioi valkoisten tarvitsevan tuekseen saksalaisia aseita, mutta Saksan armeijan tulo Suomeen oli tarpeetonta. Jääkärit puolestaan halusivat aktivistien tavoin Suomeen vahvaa saksalaissuuntausta. Valkoinen kenraali uskoi Ympärysvaltojen voittoon suursodassa, ja ennen kaikkea hänen henkilökohtaiset kokonaistavoitteensa olivat laajemmat kuin vain Suomen tilanteen ratkaisu. Hän pyrki yhteistyössä länsivaltojen ja Venäjän ns. valkoisten kenraalien kanssa edesauttamaan bolševikkien suistamista vallasta Pietarissa. Yksimielisiä valkoiset sotilaat olivat tarpeesta hankkia Suomelle jalansijaa Venäjän puolella Itä-Karjalassa^[51].

Venäjä ja Saksa

Neuvosto-Venäjän tavoitteet ja toimet Suomen suhteen vaikuttavat pinnalta katsoen ristiriitaisilta. Bolševikit myönsivät maalle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta valtasivat menettämiään alueita myöhemmin takaisin kansallisuuspolitiikastaan huolimatta, saksalaisten "avunpyyntötaktiikkaa" käyttäen. V. I. Lenin olisikin halunnut Suomen säilyvän entisen emämaan yhteydessä sotilas-, suurvalta- ja myös sisäpoliittisista syistä, mutta maasta oli luovuttava Saksan uhan, neuvosto-Venäjän sisäisen sekasorron ja ympärysvaltojen intervention takia. Päätavoitteena oli Venäjän ydinalueiden pelastaminen. Lisäksi joulukuun 1917 alussa maan kolmestakymmenestä hallintoalueesta vain yksi oli täysin bolševikkien hallussa. Näiden sotilas- ja geopoliittisten tosiasioiden vuoksi Leninillä oli varaa ja mahdollisuuskin esiintyä Suomen suunnalla aatteellisena kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavana bolševikkina. Se ei estänyt neuvosto-Venäjää tukemasta Suomen punaista kaartia vuoden 1918 sodan aikana. 

Punaisten voitto olisi helpottanut bolševikkien epävarmaa asemaa, ja siksi suomalaisten kansallista epäyhtenäisyyttä yritettiin käyttää hyväksi. Venäjän sisäisen kriisin vuoksi tuki oli kuitenkin riittämätöntä.^[52]

Neuvosto-Venäjä tuki punaista Suomea asetoimituksin ja Neuvostohallitukselle uskollisilla joukko-osastoilla. Entisiä tsaarin armeijan demoralisoituneita joukkoja poistui Suomesta tasaiseen tahtiin, ja Lev Trotski myös kehotti niitä poistumaan maasta 31. tammikuuta. Hänen tavoitteenaan oli uuden, luotettavan puna-armeijan luominen Pietarissa. V.I. Lenin totesi: "Me lähetämme suomalaisille aseita, mutta emme kelvottomaksi osoittautuneita joukko-osastoja", mutta Neuvostohallitus lähetti sotilasosastoja Pietarista Suomeen. Neuvosto-Venäjän hallitus ja sen joukot julistivat myös sodan Suomen vastavallankumouksellisille valkokaartilaisille. Teon taustalla oli sekä Suomen valkoisen armeijan toiminta venäläisiä vastaan Etelä-Pohjanmaalla 28. tammikuuta että oletus sosialistisen vallankumouksen leviämisestä Keski-Eurooppaan. Suomen suunnalla julistuksella oli Venäjän heikkouden vuoksi lähinnä poliittisen painostuksen arvo.^[53]

Saksan keisarikunnan intervention tavoitteet keväällä 1918 Suomen ja Fennoskandian suunnalla olivat suurvalta-, talous- ja sotilaspoliittiset. Saksalaiset halusivat käyttöönsä sekä Suomen että Kuolan niemimaan raaka-ainevaroja. Karjalankannakselta puolestaan kyettiin uhkaamaan Venäjän pääkaupunkia Pietaria. 

Lisäksi Saksaa huoletti Englannin laivaston toiminta Jäämerellä 

ja Murmanskissa Kuolan niemimaalla. Suomalaiset aktivistit olivat pyytäneet saksalaisia joukkoja Suomeen jo kesällä 1917, mutta Berliinissä päätavoite oli rauha neuvosto-Venäjän kanssa, länsirintaman takia. Joulukuussa 1917 käynnistyneiden Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen aikana Saksa edisti etujaan Suomessa lupaamalla kotiuttaa Jääkäripataljoona 27:n ja myymällä 70 000 kivääriä suojeluskunnille. Lev Trotski kuitenkin katkaisi rauhanneuvottelut 10. helmikuuta 1918 vaikka Lenin kannatti rauhansopimusta. Saksan sodanjohto päätti lopulta aloittaa sotatoimet uudelleen Venäjää vastaan 18. helmikuuta ja kulissinomaisena toimena sen lähinaapureilta vaadittiin "avunpyyntöjä" hyökkäyksen perustelemiseksi. 

Vaasan senaatti (E. Hjelt) esitti Saksan kehotuksesta pyyntönsä 14. helmikuuta. Saksan armeijan uusi hyökkäys Baltian suunnalla luhisti nopeasti venäläisten puolustuksen, mikä johti maiden välisen Brest-Litovskin rauhansopimuksen solmimiseen 3. maaliskuuta 1918. Sen mukaan neuvosto-Venäjä menetti etupiiristään Suomen, Baltian, Puolan ja Ukrainan.^[54] Saksan sodanjohdon V.I. Leniniin asettamat toiveet olivat siten lopulta toteutuneet.

Sodan kulku

Kahakointi Karjalassa

Suomen vuoden 1918 sodan on katsottu alkaneen punaisten osalta 27. tammikuuta 1918 klo 23 ja valkoisten puolella 28. tammikuuta 1918 klo 3. Tarkemmassa tarkastelussa asia ei ole näin yksinkertainen, vaan sisällissotaa muistuttanut toiminta alkoi jo aiemmin tammikuussa, erityisesti Karjalassa. Syynä lienee ollut se, etteivät kummallakaan sodanjohdolla olleet omat joukot hallinnassa. Toisaalta Viipurin kaupunki oli sodan kannalta strategisesti keskeisimpiä paikkakuntia Suomessa, ja on myös arvioitu, että molemmilla puolilla johtoporras lopulta vaikutti aktiivisesti tapahtumien taustalla. Punaisten ja valkoisten välisessä taistelussa kyse oli sekä Viipurin hallinnasta että aseiden hankinnasta. Kamppailu alkoi 17.–20. tammikuuta työväenkaartin tunkeuduttua paikallisen suojeluskunnan asevarastoon ja valkoisten kaapattua punaisten Mikkeliin suunnatun kiväärilähetyksen.

Karjalan maalaispitäjistä komennettiin 21. tammikuuta noin 600 suojeluskuntamiehen vahvuinen pataljoona Viipuriin, jossa se miehitti 22. tammikuuta kaupungin rautatieaseman mutta joutui lopulta perääntymään Venäjänsaareen. Pataljoona jatkoi taisteluaan 27. tammikuuta Viipurin eteläpuolella Kämärällä, jossa se pysäytti joksikin aikaa Pietarista tulleet niin sanotut asejunat ja yritti kaapata niistä sotatarvikkeet. Junat olivat tuomassa Eino ja Jukka Rahjan johdolla Leninin Suomen työväenkaarteille tammikuun alussa 1918 lupaamaa suurta aselastia. Suojeluskuntalaisten kaappaushanke epäonnistui, ja junat pääsivät lasteineen lopulta Viipuriin, joka jäi punaisten hallintaan. Samoin "epäonnistui" Rahjan veljesten suunnitelma tehdä vallankumous Suomessa venäläisten aseiden ja Pietarin suomalaisten punakaartilaisten avulla; suomalaiset olivat jo aiemmin itse päättäneet toiminnan aloittamisesta maan sisäisen tilanteen kärjistymisen vuoksi.^lähde?

Venäläisten toiminta Karjalan kahakoissa oli heikosti johdettua ja ristiriitaista. Venäläissotilaita osallistui Viipurissa punaisten mukana toimiin valkoisia vastaan 19. tammikuuta ja 22. tammikuuta, mutta pääosa kaupungin vajaakuntoisesta varuskunnasta (vahvuus 1 000–1 500 miestä) pysyi passiivisena sekä koki asemansa heikoksi ja uhatuksi. Punaisten ja valkoisten toiminnan kiihdyttyä, ja suojeluskuntajoukkojen siirryttyä Viipuriin sekä riisuttua venäläisiä varuskuntia ja joukkoja aseista Sortavalassa, Antreassa ja Joensuussa 22.–25. tammikuuta, neuvosto-Venäjän sota-asiainkomissaari N. Podvoiški antoi 23. tammikuuta Viipurin venäläisjoukoille käskyn riisua valkokaartit yksipuolisesti aseista. Määräys oli ristiriidassa Suomen venäläisen aluekomitean puolueettomuutta korostaneen päätöksen kanssa. Podvoiški joutui lopulta perumaan käskynsä 26. tammikuuta 1918 Suomen senaatin edustajien painostuksen ja omien sotilaiden passiivisuuden takia.^lähde?

Punaisella puolella suojeluskuntien aktiivisuuden koettiin uhkaavan em. asejunien pääsyä Suomeen, joten työväenkaartien johto määräsi 23. tammikuuta Pietarin ja Helsingin välisen rautatien läheisyydessä olleita kaarteja liikekannalle junia suojaamaan. Toisaalta toimenpiteellä edistettiin myös vallankumouksen alkamista. Siten esimerkiksi Suomen vahvimpiin punaosastoihin kuulunut Kotkan punainen kaarti aloitti liikekannallepanonsa 23.–24. tammikuuta. Viipurin seudun valkoisten komentaja jääkäriluutnantti Woldemar Hägglund lähetti Viipurin tapahtumien aikana 22. tammikuuta 1918 Mannerheimille viestin: "Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheitten Pohjanmaan miesten täyttävän velvollisuutensa"^[55]. Suojeluskuntalaisten toiminta Viipurin alueella ennen sodan varsinaista alkua tunnettiinkin nimellä Karjalan nousu.

Sodan alku

Punaisten puolella nostettiin punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi illalla 26. tammikuuta 1918. Punakaarti otti Helsingin haltuunsa aamulla 28. tammikuuta. 

Kaikkiaan kuusi senaatin (nyk. valtioneuvosto) senaattoria (nyk. ministeri) siirtyi pääkaupungista Vaasaan, missä he jatkoivat hallituksen työskentelyä Vaasan senaattina. Senaatin puheenjohtaja (nyk. pääministeri) Pehr Evind Svinhufvud yritti matkustaa Helsingistä Vaasaan Venäjän laivaston lentokoneella, mutta suomalainen lentäjä ei saanut konetta toimimaan. Svinhufvud pääsi lopulta jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan ja sieltä Saksan ja Ruotsin kautta Pohjois-Suomeen. Osa senaattoreista ja porvarillisista poliitikoista, muun muassa K.J. Ståhlberg, Lauri Ingman ja Kyösti Kallio jäivät piileskelemään punaiseen Helsinkiin "maan alle" aina saksalaisten saapumiseen saakka ^[56].

Punaisen ja valkoisen Suomen välinen epäyhtenäinen rintama asettui sodan hajanaisessa alkuvaiheessa karkeasti ottaen linjalle Pori–Ikaalinen–Kuru–Vilppula–Länkipohja–Padasjoki–Heinola–Mäntyharju– Savitaipale–Lappeenranta–Antrea–Rautu. Molemmilla puolilla rintaman taakse jäi vastustajan haltuun paikkakuntia, jotka puhdistettiin vihollisista helmikuun 1918 kuluessa. Valkoisessa Suomessa punaisia tukikohtia olivat Oulu, Tornio, Kemi, Raahe, Kuopio ja Varkaus. Punaisessa Suomessa valkoisten hallintaan jäivät Uusikaupunki, Siuntio-Kirkkonummi ja Porvoon seutu.

Vuoden 1918 sota oli "rautatiesotaa", koska rautatiet olivat tärkein suurten joukkojen siirtoreitti. Siksi osapuolet taistelivat tärkeiden asutuskeskusten hallussapidon lisäksi keskeisten rautateiden solmukohtien hallinnasta (mm. Haapamäki, Tampere, Kouvola ja Viipuri). 

Sekä puna- että valkokaartien vahvuus oli sodan aikana 50 000–90 000 sotilasta. Punakaartit koostuivat pääosin vapaaehtoisista joukoista. Valkoisten puolella taisteli 11 000–15 000 vapaaehtoista. Loput olivat 18. helmikuuta 1918 valkoisessa Suomessa voimaan tulleen yleisen asevelvollisuuden kautta koottuja joukkoja. Molemmissa kaarteissa vapaaehtoisten tärkeimmät motiivit liittymiseen olivat taloudelliset tekijät, kuten muonitus ja palkka, sekä aatteellisuus ja lisäksi ympäristön paine mutta myös painostus. 

Punaisten puolella kaartien erikoisuutena olivat lähinnä teollisuuspaikkakunnilla perustetut nais(tyttö)komppaniat, joissa taistelivat Suomen historian ensimmäiset naissotilaat (noin 2 000 naista). Toinen erikoispiirre joukoissa molemmin puolin rintamaa oli alaikäiset, pääosin 15–17-vuotiaat lapsisotilaat, joihin punaisella puolella kuului myös tyttöjä. Suomen valkoisen armeijan selkärangan muodostivat talonpojat ja sivistyneistö. Suomen punaisessa kaartissa taisteli lähinnä taajamien työväestöä ja maaseudun vähävaraisia ^[57].

Punainen kaarti sodassa

Sisällissodan ensimmäisessä vaiheessa 27. tammikuuta–14. maaliskuuta 1918 välisenä aikana aloite ja suurin hyökkäysaktiviteetti oli Suomen punaisella kaartilla. Kaartin ylipäällikköinä toimivat (aikajärjestyksessä): Ali Aaltonen, Eero Haapalainen ja triumviraatti Eino Rahja, Adolf Taimi, Evert Eloranta sekä viimeisenä Kullervo Manner. Heti taistelujen alettua paljastuivat punakaartin sotilaalliset heikkoudet: sotilasammattitaidon ja ammattiupseerien puute ja heikosti koulutettu, kuriton miehistö. 

Punaiset kärsivät ensimmäisiä tappioita muun muassa omien aseiden kautta, vahingonlaukauksista. Punakaartin organisaatiossa toimivin taso oli komppania tai joukkue eli plutoona. Niiden päälliköt valittiin demokraattisesti yksikön jäsenten kesken ja keskuudesta, joten lopputulos johdon laadun suhteen oli hyvin sattumanvarainen. Kaartilaisten paineensietokyky taistelussa oli heikko, mikä yhdessä ammattitaidottoman johdon kanssa johti helposti hyökkäyksen pysähtymiseen ja puolustuksen pettämiseen. Tappioiden seurauksena kokonaisia joukko-osastoja saattoi poistua rintamalta takaisin kotiseudulle, sodanjohdon kykenemättä sitä estämään. Kenttäkelpoisuudeltaan parhaita joukkoja olivat maaseudulta kootut osastot. Taisteluhengeltään parhaita olivat kaupunkilaisosastot, erityisesti Helsingin punakaartin joukot.

Toisaalta paikalliset tilanteet nostivat esiin uusia vastuuntuntoisia ja lahjakkaita johtajia (esimerkiksi Hugo Salmela, Mikko Kokko, Oskari Rantala, Jalmari Parikka), mutta se ei riittänyt korjaamaan koko punakaartia koskevaa johtamisongelmaa. Punaiset yrittivät korjata heikkouksiaan muun muassa perustamalla Helsingin Kallion kansakouluun Kallion sotakoulun, jonka tarkoituksena oli kouluttaa upseereita punakaartin käyttöön. 

Koulu ei ennättänyt saada kurssiaan loppuun ennen sodan päättymistä. Lopputuloksena oli punaisten hyökkäysvaiheen epäonnistuminen taktisten virheiden ja etulinjan tasolla taistelutahdon puutteen vuoksi. Punakaartia voidaankin kutsua aseistettujen siviilien palkka-armeijaksi. Toisaalta tutkimuksessa ei ole juurikaan pohdittu mitä sota omia kansalaisia vastaan lopulta vaikutti punaisten taistelutahtoon.

Osa punaisesta terroristakin lienee selitettävissä kaartin heikon taistelukyvyn synnyttämällä turhautumisella.
Suomen punaisen kaartin menestyksekkäimmät taistelut liittyivät huhtikuun perääntymisvaiheeseen Suomesta Venäjälle, muun muassa saksalaisjoukkoja vastaan käydyt kiivaat Hauhon ja Tuuloksen Syrjäntaan taistelut 27.–29. huhtikuuta 1918. Niissä punakaartin taistelutahto perustui lähinnä omien siviilipakolaisten suojaamiseen, ja voitoilla oli enää paikallista merkitystä^[58].

Venäläiset joukot Suomessa

Venäjän armeijan rappiotilan ja sotaväsymyksen takia venäläisten sotilaiden osuus sisällissodan rintamataisteluissa jäi Karjalankannasta lukuun ottamatta lopulta vähäiseksi. Vanhan tsaarin armeijan joukkojen vahvuus Suomessa oli ollut syksyllä 1917 noin 100 000 sotilasta. Marras-joulukuusta 1917 lähtien joukkojen määrä alkoi supistua sekä suunnitelmallisten sotilaallisten siirtojen ja kotiuttamisen että jatkuvasti lisääntyneen kurittomuuden ja karkuruuden vuoksi. Sisällissodan alettua 27. tammikuuta 1918 venäläissotilaita oli Suomessa 60 000–80 000 sekä neuvosto-Venäjän ja Saksan välisen Brest-Litovskin rauhan tultua voimaan 3. maaliskuuta noin 30 000 sotilasta. Maaliskuun loppuun 1918 mennessä vanhan armeijan osastot olivat valtaosin poistuneet Suomesta.

Lopulta vain 7 000–10 000 venäläissotilasta, osa Suomessa jo olleita ja osa maahan sodan aikana Pietarista tulleita, oli eri tavoin aktiivisia vuoden 1918 sodassa. Merkittäviä venäläisosastoja ei sotatoimiin saatu suostuteltua, sillä vain 1 000–4 000 sotilasta taisteli 100–1 000 miehen osastoina ajoittain eri puolilla rintamia. Toisaalta helmikuun 1918 loppupuoliskolle asti joitakin venäläisiä upseereita toimi punakaartien sotatoimien johdossa: eversti Mihail Svetšnikov Länsi-Suomessa ja I. Jeremejev Itä-Suomessa. Venäläisten ja suomalaisten välinen yhteistyö sujui kuitenkin huonosti muun muassa kieliongelmien ja keskinäisen epäluottamuksen takia. Punaisten hyökkäysvaiheen aikana rintamalinja ei siirtynyt juuri lainkaan pohjoisemmaksi, vaikka valkoisten taistelukyky oli tuolloin heikoimmillaan.

Sisällissotaan osallistuneiden venäläissotilaiden määrä ja merkitys väheni pääosassa punaista Suomea 18. helmikuuta alkaen Saksan ja Venäjän välisten sotatoimien alettua uudelleen. Joukot joko hajosivat tai niitä siirrettiin suojaamaan Pietaria, ja sen jälkeen neuvosto-Venäjän tuki punaisille oli valtaosin aseapua. Venäläisten sodan loppuun asti jatkunut sotilaallinen toiminta Karjalankannaksella toisaalta tuki punaista kaartia, mutta sen päätarkoitus oli Pietarin puolustaminen. Muualta Suomesta merkittävä osa sisällissodassa sekä aktiivisia että passiivisia venäläissotilaita oli vetäytynyt jo ennen Suomen valkoisen armeijan hyökkäysvaihetta.^[59]

Valkoinen armeija sodassa

Venäläisten joukkojen aseistariisunta Etelä-Pohjanmaalla 28.–31. tammikuuta sujui valkoisilta pääosin helposti ja rauhallisesti. Venäjää Suomessa edustanut aluekomitea oli ilmoittanut 24. tammikuuta Vaasan senaatille venäläisten joukkojen "suunnitelmallisen kotiuttamisen" jatkuvan entiseen tapaan. Vaasan senaatin ja Mannerheimin esikunnan kaksijakoisen propagandan pohjalta 30. tammikuuta annettiin vain venäläisille suunnattu julistus, jonka mukaan Suomen talonpoikaisarmeija ei sotinut venäläisiä sotilaita vastaan. Toisaalta omille rivimiehille korostettiin taisteltavan juuri venäläisiä vastaan. Monet Suomessa olleet venäläisupseerit tukivat valkoisia. 

Neuvostohallitus käski vuoden 1918 alussa Suomessa olleita varuskuntia noudattamaan puolueettomuutta, ja jotkut varuskuntakomiteat antoivat paikallisesti vastaavia vakuutuksia. Niistä huolimatta Pohjanmaan venäläinen päällystö toimi usein tiiviissä yhteistyössä suojeluskuntien kanssa. Pohjanlahden meripuolustuksen johtaja, vara-amiraali Nikolai Podgurski auttoi kenraali Mannerheimia Vaasan varuskunnan aseistariisunnassa.^[60]

Vastapalvelukseksi tuesta aseistariisunnalle Mannerheim järjesteli venäläisupseerien palkanmaksun, asunto-olot ja muonituksen kuntoon, sekä antoi heille vapaan liikkumisoikeuden Vaasassa. Seinäjoella venäläisjoukot asettuivat entisiin majapaikkoihinsa. Mannerheim lupasi venäläisille hoitavansa joukot maasta Sortavalan tai Rovaniemen kautta, ja palauttavansa aseet rajalla. Joukot suljettiin lopulta vankileireille ja aseet otettiin omaan käyttöön, koska kuljetus ei onnistunut ja suhtautuminen venäläissotilaisiin muuttui hyvin kielteiseksi jääkäripataljoonan saavuttua Saksasta Vaasaan.^[61] Sisällissodan alkuvaiheessa valkoinen armeija ja venäläiset sotilaat taistelivat rintamalla merkittävässä määrin toisiaan vastaan lähinnä Ruovedellä, Vilppulassa, Mäntyharjun rintamalla ja Karjalankannaksella.^[62]

Aloite valkoisille

Sodan toisessa vaiheessa, 15. maaliskuuta 1918 alkaen sodan loppuun saakka (15. toukokuuta), aloite siirtyi Suomen valkoiselle armeijalle. Sen menestys ja voitto perustui pääasiassa punakaartia selvästi ammattitaitoisempaan päällystöön. Valkoisen armeijan upseeristo koostui entisessä keisarillisessa Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisupseereista, ulkomaalaisista vapaaehtoisista upseereista ja Saksassa koulutetuista jääkäreistä (1 300 miestä mukana sodassa). Tämä heijastui sotatoimien parempana strategisena ja taktisena suunnitteluna sekä operaatioiden toteuttamisena. Toisaalta, erityisesti työväestöön kuuluneiden rivimiesjääkäreiden suhteen oli traagista, että Saksassa suomalaisten Venäjää vastaan suuntautunutta vapautus- ja kumousliikettä valmistelleet miehet päätyivät lopulta taisteluun omia kansalaisia vastaan. Parisataa jääkäriä jäikin Saksaan sisällissodan ajaksi^[63].

Valkokaartien kouluttamattomien tai vain lyhyen koulutuksen saaneiden vapaaehtoisten ja asevelvollisten rivimiesten sotilastaidot eivät sen sijaan olleet paremmat kuin punakaarteissa. 

Jääkäri Sulo Pekkola muisteli: "Lähellä Sääksjärven kylää syntyi taistelu, sellainen kuin se sotaliikkeisiin perehtymättömiltä syntyy, paljon ammuttiin, aukeata käveltiin". Punakaartilaisten tavoin valkoisia sotilaita saattoi poistua oma-aloitteisesti rintamilta. Pisimmän koulutuksen Suomessa olivat saaneet Porvoon Saksanniemen kartanoon 19. syyskuuta 1917 perustettuun Poliisikouluun (Järjestyslipusto) hakeutuneet noin 200 miestä. He muodostivat tammikuussa 1918 Lappajärvellä perustetun Uudenmaan Rakuunarykmentin rungon. Joulukuusta 1917 lähtien suojeluskunnat järjestivät joukkueen- ja ryhmänjohtajakoulutusta Vimpelissä Vimpelin koulussa ja Vöyrissä Vöyrin koulussa, mutta kokonaisuutena sotilasopetus ei kattanut merkittävää osaa valkoisista joukoista. Varsinaista sotilaskoulutusta ja -kokemusta oli ainoastaan Jääkäripataljoona 27:n miehillä, jotka saivatkin tavallista suuremman henkilökohtaisen vapauden taistelujen johtamisessa.

Vakavien koulutuksellisten puutteiden lisäksi valkoisen armeijan johto arvioi, että valkoisten sotilaiden, erityisesti Keski- ja Pohjois-Suomen pientilallisten, motivaatio käydä sotaa suomalaisia punaisia vastaan saattaisi olla heikko. Siksi sotapropagandassa korostettiin voimakkaasti, että taistelua käytiin lähinnä Venäjän armeijan ”punaryssiä” vastaan, ja sodan loppuvaiheessa painotettiin entistä näkyvämmin taistelun vapaussota-aspektia. Toisaalta valkoisessa Suomessa asetettu asevelvollisuuslaki peitti vastustusta, mutta lähes 30 000 valkoisen Suomen asevelvollisuusikäistä, ilmeisesti työväenliikkeen kannattajiin kuulunutta miestä, jäi saapumatta kutsuntoihin. Siten valkoisesta armeijasta oli karsiutunut merkittävä määrä heikoimman taistelumotivaation omanneita miehiä, ja lisäksi Etelä-Suomen ulkopuolisen alueen väestössä työväenliikettä ja sosialismia vastustettiin voimakkaasti myös kristillisen uskonnollisuuden perusteella.^[64]

Heikon taistelukykynsä perusteella suomalaisten armeijoiden nimet, valkokaarti ja punakaarti ovat sotilasperinteen suhteen erehdyttäviä. Nimitys "kaarti" viittaa yleensä armeijoiden parhaisiin joukko-osastoihin, alun perin hallitsijoiden henkivartiokaarteihin. Venäjällä ja Suomessa punaisia vastaan taistelleita joukkoja kutsuttiin valkokaarteiksi. Punakaarti-nimitystä käytettiin Suomessa jo vuoden 1905 vallankumouksen yhteydessä.^[65] Suomen kaartien olisi pitänyt olla vallankumouksen ja kumouksen torjunnan parhaimmistoa, sisällissodan vapaaehtoinen etujoukko.

Ratkaisu Tampereella

Suomen valkoisen armeijan merkittävin sotaliike oli taistelu Tampereen hallinnasta 16. maaliskuuta–6. huhtikuuta 1918. Taistelun tuloksena valkoinen armeija valtasi punaisilta maan suurimman teollisuuskeskuksen. Sotatoimi alkoi kaupungin koillispuolella sijaitsevassa Längelmäen Länkipohjassa ja siihen liittyivät myös kamppailut alueen pohjois- ja luoteispuolella linjalla Vilppula–Kuru–Kyröskoski–Suodenniemi. Tampere saarrettiin Lempäälän taistelussa 24. maaliskuuta ja Siuron valtauksessa 26. maaliskuuta.

Tampereen kaupungin valtaustaistelusta muodostui sisällissodan kiivain yhteenotto. Se oli siihen mennessä suurin Pohjoismaissa käyty taistelu, johon osallistui 16 000 valkoista ja 14 000 punaista. Punakaartin puolustustahto ja -kyky oli kohonnut ja kaartit osoittivat merkittävää päättäväisyyttä Tampereen puolustamisessa. Valkoisten sodanjohto asetti hyökkäykseen parhaita ja iskukykyisimpiä joukkojaan, muun muassa osan uusista jääkärirykmenteistä. Kalevankankaan hautausmaan taistelussa, niin sanottuna verisenä kiirastorstaina 28. maaliskuuta ei enää vain kävelty aukeita eikä ammuttu vahingonlaukauksia sillä eräät valkoisen armeijan yksiköt kärsivät yli 50 prosentin taistelutappiot. 

Jääkäreitä kaatui 50 ja ruotsalainen vapaaehtoisprikaati menetti noin 10 prosenttia miehistöstään. Valkoisten ratkaiseva, Tampereen keskustan valtaukseen johtanut hyökkäys alkoi yöllä 3. huhtikuuta 1918 voimakkaalla tykistötulella. Tampereen taistelu oli Suomen historian ensimmäinen, säälimätön, kortteli korttelilta käyty kaupunkisota, johon ainakin jälkiviisaudessa sisältyy paljon traagista symboliikkaa. Sisällissodan ratkaisutaistelu käytiin kaupungissa, josta Suomen teollistuminen, taloudellinen ja poliittinen modernisaatio sekä koko kansan henkistä ja aineellista tilaa parantanut kehitys oli alkanut.^[66]

Pyhä- ja Näsijärven välisellä kannaksella käyty taistelu oli myös suomalaisten välistä sisällissotaa puhtaimmillaan. Pääosa Venäjän armeijasta oli poistunut Suomesta maaliskuun aikana, ja saksalaiset joukot olivat vasta saapumassa maahan. Runoilija Viljo Kajava joutui lapsena Tampereen taistelujen keskelle. Hän kirjoitti kokemuksestaan 1960-luvulla: "Kyttälä paloi, Hämeenkatu leimahti tuleen. Kaupungintalossa naiskaartilaiset kuolivat kivääri sylissä, otsaluu murskana... Mustanlahden kallioilla kaatui pirkkalainen pohjalaista vastaan, kirous huulen veressä... Kun voittajat pääsivät Satakunnansillan yli he etenivät jo Puuvillatehtaankadun seinustoille... Kosken länsipuolella taistelivat viimeisine panoksineen armeijan rippeet talo talolta Tamperetta menettäen... Ja jokainen metri nosti veljen veljeä vastaan..."

Valkoisia kaatui Tampereen taisteluissa 700–900 miestä. Punakaartit menettivät 1 000–1 500 taistelijaa, ja yhden parhaista johtajistaan Hugo Salmelan. Vangeiksi jäi 11 000–12 000 punaista. Siviiliuhreja oli 71. He menehtyivät pääosin tykistötulessa. Siviiliväestöä suojautui taisteluiden ajaksi kaupungin kivikirkkoihin, Tampereen tuomiokirkkoon ja Aleksanterin kirkkoon. Tampereen kaupunginosista muun muassa Tammela ja Kyttälä tuhoutuivat lähes täysin.^[67].

Tampereen valtauksen jälkeen alkoi punakaartien vetäytyminen Länsi-Suomesta. Valkoisten hyökkäyksen painopiste siirrettiin Viipuriin, joka vallattiin 29. huhtikuuta^[68]. Viipurin taisteluun osallistui 18 500 valkoista ja 7 000 punaista. Valkoinen armeija menetti kaatuneina noin 50 miestä. Punakaartilaisia kaatui 500–800 ja vangiksi heitä jäi 12 000–15 000. Sotasaaliiksi valkoiset saivat 300 tykkiä, 200 konekivääriä, panssarijunan, yli 400 kuormaa elintarvikkeita, tykinammuksia ja patruunavarastoja^[69].

Saksalaiset joukot Suomessa

Sodan kolmannessa vaiheessa valkoisen armeijan yleishyökkäystä Etelä-Suomeen täydensi kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtaman Saksan Itämeren divisioonan maihinnousu Hangossa 3. huhtikuuta 1918. Divisioonan vahvuus oli 10 000 sotilasta. Lisäksi Loviisassa nousi maihin 7. huhtikuuta, 

Tallinnasta edennyt, noin prikaatin vahvuinen osasto Brandenstein (3 000 miestä). Saksalaisosastojen taistelukyky oli selvästi parempi kuin sotaan osallistuneiden venäläisjoukkojen sotakunto. Saksalaiset eivät edes vaivautuneet julistamaan sotaa Punaista Suomea vastaan, koska heille punaiset olivat vain taidoton ja heikko kapinallisjoukkio, joka oli keisarillisen Saksan suunnitelmien tiellä. Hangosta edennyt osasto valloitti Helsingin 12.–13. huhtikuuta (Helsingin taistelu 1918), Hyvinkään 21. huhtikuuta, Riihimäen 22. huhtikuuta ja Hämeenlinnan 26. huhtikuuta 1918. Loviisasta liikkeelle lähtenyt prikaati valtasi Lahden 19. huhtikuuta ja katkaisi läntisten ja itäisten punakaartien väliset yhteydet. Saksalaisjoukot nopeuttivat merkittävästi punakaartien sotilaallista tappiota ja lyhensivät sodan kestoaikaa. Toisaalta Suomi joutui sodan jälkeen Saksan vaikutusvaltaan.^[70]

Ruotsin kaksijakoinen rooli

Ruotsi kieltäytyi osallistumasta virallisesti Suomen sisällissotaan, mutta 84 vapaaehtoista ruotsalaisupseeria antoi merkittävän tuen valkoiselle sodanjohdolle. Lisäksi valkoiseen Suomeen lähetettiin kapteeni Hjalmar Frisellin johtama vapaaehtoisista ruotsalaissotilaista koostunut, Ruotsalaiseksi prikaatiksi kutsuttu osasto. Sen todellinen kokonaisvahvuus, 250–550 miestä (vahvuustied. vaihtelevat) vastasi kuitenkin lähinnä vahvennettua pataljoonaa.

Vapaaehtoisten sotilaiden lisäksi ruotsalaiset edistivät ulkopoliittisia etujaan Suomessa lähettämällä laivasto- ja sotilasosaston Ahvenanmaalle 15. helmikuuta 1918. Teon motiiviksi esitettiin ahvenanmaalaisten "avunpyynnöt" Ruotsille. Tosiasiassa syynä olivat geopoliittiset valtatekijät. Ruotsalaisjoukot joutuivat kuitenkin vetäytymään saarilta toukokuuhun 1918 mennessä saksalaisen laivasto-osaston saavuttua Ahvenanmaalle 5. maaliskuuta 1918.^[71]

Lentotoiminta

Venäjän lentoasemat Suomessa olivat pääosin lakanneet olemasta lentäjien palattua Venäjälle pääosin luultavasti sikäläisten niin kutsuttujen valkoisten joukkoon. Punaisten käyttöön oli jäänyt muutamia venäläisten lentoasemien koneita, pääosin Stetinin M-9-lentoveneitä. Suomalaisia lentäjiä ei ollut, joten joitakin Suomeen jääneitä venäläisiä lentäjiä palkattiin ohjaajiksi. Punaisten lentotoiminta sisällissodassa pääsi käyntiin, kun Viipurista lähetettiin 24. helmikuuta 1918 viisi lentokonetta, jotka saapuivat seuraavana päivänä Riihimäelle.

Lento-osastoja perustettiin Helsinkiin (Hermannin lentoasema), Tampereelle, 

Kouvolaan (Utti) ja Viipuriin. Varsinaista lento-osastojen yhtenäistä esikuntaa ei ollut, vaan osastot toimivat itsenäisesti todennäköisesti rintamaesikuntien alaisina. Helsinkiin perustettiin erityinen lentokoulu, joka ei kuitenkaan ehtinyt kouluttaa yhtään lentäjää. Riihimäelle saapuneista koneista lähetettiin kaksi konetta Tampereelle ja kolme Kouvolaan. Tampereelle lähetetyt koneet olivat Nieuport-merkkisiä. Toinen niistä oli tiedustelu- (Nieuport 10), ja toinen hävittäjäkone (Nieuport 17). Tampereelle saapui myös neljä venäläistä lentoupseeria ja kuusi mekaanikkoa. Tampereelta lähti lentokone sotalennolle ensimmäisen kerran 1. maaliskuuta 1918 Naistenlahdelta.

Näiden lisäksi punaisilla oli ilmeisesti käytössään vielä kaksi lentokonetta itäisen rintaman lento-osastolla. Osa koneista joutui valkoisten haltuun joko jo sodan aikana tai sodan päätyttyä. Osa koneista tuhoutui. Lentotoiminta käsitti tiedustelua, pomminpudotusta, lentolehtisten levitystä ja tykistötulen tähystystä, mutta toiminta oli kaikilla rintamilla tehotonta. Syynä oli heikko johtaminen, koneiden heikko kunto, koneiden huono huolto ja venäläisten lentäjien välinpitämättömyys. (Kuva punaisten koneesta Näsijärvellä)^[72]

Valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista lahjoituskoneista ja venäläisiltä jääneistä koneista. Ruotsista saapui Morane-Saulnier Parasol ja kolme kaksitasoista N.A.B. Albatros -konetta helmikuun lopulla 1918. Albatros-koneista kaksi saatiin lahjoituksena ja kolmas ostettiin. Tarkoituksena oli käyttää lentokoneita valkoisten tukena, mutta ne eivät olleet sopivia sisällissodan olosuhteisiin. Suomalaisia ohjaajia ei ollut, vaan koneiden lentäjät ja mekaanikot tulivat Ruotsista. Jääkäreistä luutnantti Bertil Mårtenson oli saanut Saksassa lentäjänkoulutuksen, mutta hän jäi sisällissodan ajaksi Saksaan muun muassa ostamaan Suomelle lentokoneita. Suomen ilmavoimissa lensi 29 ruotsalaista, 7 venäläistä, 4 suomalaista ja 2 tanskalaista, joihin liittyi muutamia saksalaisia. Toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksetöntä.

Itsenäisen Suomen ensimmäinen lentoasema sijaitsi Kolhossa, jonne ensimmäinen lentokone tuotiin 7. maaliskuuta 1918 rautateitse, ja josta kone nousi ensimmäisen kerran Kaijanselän jäältä ilmaan 17. maaliskuuta 1918. Suomen Ilmavoimat sai 1918 käyttöönsä yhdeksän venäläisten jättämää Stetinin M-9-lentokonetta. Ensimmäinen sotalento suoritettiin Lylyn suuntaan, jossa lentotähystyksen avulla saatiin tietoja punaisten liikkeistä. Taisteluiden siirtyessä kohti Tamperetta siirtyi lentoasema ensin Orivedelle ja sitten Tampereen Kaukajärvelle. Ilma-aseen merkitys sisällissodassa oli olematon.^[73] Kts. Suomen ilmavoimat

Poliittinen terrori

Vuoden 1918 sodalle oli luonteenomaista poliittinen väkivalta, joka erotellaan punaiseksi ja valkoiseksi terroriksi. Molempien osapuolten kokeman trauman vuoksi teloitukset yritettiin selittää jälkeenpäin taistelutoiminnan ulkopuolisina tekoina, vain primitiivisten vihantunteiden purkauksina.^[74]. Historiantutkimus on kuitenkin liittänyt vuoden 1918 terrorin myös yhdeksi sodankäynnin muodoksi. Siihen saatiin malli aiemmista sisällissodista, poliittisesta väkivallasta sekä eri puolilta ensimmäisen maailmansodan rintamia, joissa terrori oli paikoin yleistä ja laajamittaista. Terrorin tavoitteena oli sekä vastustajan valtarakenteiden tuhoaminen että voimakkaan pelotevaikutuksen luominen. 

Vaikka teloituksissa toisaalta olikin paikallisen ja henkilökohtaisen koston muotoja, ainakin kolmannes punaisesta terrorista katsotaan olleen punakaartin johdon suunnittelemaa järjestelmällistä toimintaa. Pääosan valkoisesta terrorista arvioidaan olleen ylimmän sodanjohdon määräämää, vallattujen alueiden "lopullisen haltuunoton" yhteydessä toteutettua harkittua ja organisoitua sodankäyntiä. "Virallisesti" ja erityisesti sodan alussa sekä Vaasan senaatti että Kansanvaltuuskunta vastustivat terroritoimia.^[75]

Punaisen ja valkoisen terrorin keskeisiä toteuttajia olivat suoraan ylemmän sodanjohdon alaisuudessa itsenäisesti toimineet isku- ja tiedustelujoukot, joita kutsuttiin lentäviksi osastoiksi. Ne koostuivat 10–80 valikoidusta ratsusotilaasta. Iältään lentävän osaston soturit olivat yleensä nuorempia kuin rintamajoukkojen miehet (nuorimmat 13–14-vuotiaita sotilaspoikia). Osastoa johti vanhempi, vahvan auktoriteetin omannut johtaja, jonka alaisuudessa "lentävät" suorittivat "etsi ja tuhoa"-tehtäviä sekä toimeenpanivat omavaltaisia teloituksia tai tuomioistuimien langettamia kuolemantuomioita.^[76]

Punainen terrori

Punaiset surmasivat hallitsemillaan alueilla 1 400–1 650 siviilihenkilöä. Teloituksia oli tammikuun lopun ja helmikuun lopun välisenä aikana runsaasti, noin 700. Maaliskuussa teloitukset vähenivät noin 200 uhriin. Terrori yltyi huhtikuussa ja toukokuun alussa 1918 punaisten tappion varmistuessa; surmattuja oli noin 700^[77]. Poliittisen väkivallan motiivina oli vastapuolen johtavassa asemassa olevien henkilöiden tuhoaminen, sekä paikoin myös henkilökohtainen aggressio. Pääosa teloitetuista oli aktiivisia suojeluskuntalaisia, kartanonomistajia, talollisia, poliitikkoja, poliiseja, opettajia ja ylempiä virkamiehiä sekä teollisuuden johtajia ja omistajia. Terrorin uhrien joukossa oli myös noin 90 punaiseksi tai (maltilliseksi) sosialistiksi luettavaa henkilöä.

Vaikka punainen terrori ei kohdistunut erityisesti Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa vastaan punaiset surmasivat kaikkiaan kymmenen pappia (seurakunnissa yhteensä noin 1 200 pastoria). Murhat tehtiin osin aatteellisistakin syistä, mutta erityisesti maaseudulla papisto edusti yhteiskunnan perinteistä valtajärjestelmää^[78].

Merkittävä osa punaisesta terrorista toteutettiin Kouvolan-Kymenlaakson ja Toijalan seudun ns. terrorikeskuksissa. Niissä teloitettiin kaikkiaan 300–350 uhria^[79]. Punaisten huomattavia väkivallantekoja olivat myös Suinulan verilöyly 31. tammikuuta Kangasalla, jossa ammuttiin 15 suojeluskuntalaista, Kuurilan junamurhat, ja 23 vangitun valkoisen teloitus Lappeenrannassa 25. huhtikuuta sekä 30 valkoisen vangin surmaaminen Viipurin lääninvankilassa 27. huhtikuuta 1918. Lisäksi 6. helmikuuta Satakunnassa, Porin kaupungin lyseolla teloitettiin 11 valkoista, sekä Koliahteella, Porin ja Noormarkun rajalla, ammuttiin 16 A. Ahlström Oy:n toimihenkilöä 10. maaliskuuta 1918.^[80]

Valkoinen terrori

Pääartikkeli: Valkoinen terrori

Valkoisessa terrorissa tuhottiin toisaalta kapinaan nousseita ja heidän tukijoitaan kautta linjan. Pääpaino oli punakaartien johtajien sekä punaisten hallintoon, punaiseen terroriin ja sotatoimiin osallistuneiden rankaisussa. Suhteellisesti voimakkain jälkipuhdistus kohdistui venäläisiin sotilaisiin. Valkoisessa terrorissa menehtyneiden määrä kohosi lopulta huomattavasti korkeammaksi kuin punaisessa terrorissa kuolleiden määrä: 7 000–10 000 uhriin. Teloitukset jakaantuivat ajallisesti eri tavoin kuin vastaava punainen väkivalta. Sodan alkuvaiheessa helmikuussa 1918 surmattiin noin 350, maaliskuussa noin 500, huhtikuussa noin 1 800, toukokuussa noin 4 600 ja kesäkuussa 1918 noin 300 henkilöä. 

Sodan alkupuolella valkoisen terrorin merkittävin tapahtuma oli Varkauden valtauksen yhteydessä 21. helmikuuta 1918 toteutettu verilöyly, jossa teloitettiin 80–90 punaista. Tapausta on kutsuttu nimellä Huruslahden arpajaiset. Varkaudessa teloitettiin maaliskuun puoliväliin 1918 mennessä yhteensä 180–200 henkilöä. Henkilötappioiltaan selvästi vähäisempi, 13 uhria, mutta symboliarvoltaan merkittävä terroriteko oli Harmoisten sairashuoneen veriteot 10. maaliskuuta 1918. Harmoisten kylässä valkoiset teloittivat lähes kaikki Punaisen Ristin kenttäsairaalassa hoidossa olleet haavoittuneet punakaartilaiset ja osan sairaalan hoitohenkilökunnasta.

Terrorin huippukautena, huhtikuun lopun ja toukokuun alun 1918 välisenä kahtena viikkona teloituksia oli noin 200 päivässä, ja yhteensä surmattiin 2 500–3 000 henkeä. Hans Kalmin joukot ampuivat Lahdessa 1. toukokuuta–31. toukokuuta 1918 välisenä aikana 150–200 punaisiin lukeutunutta naista. Teloituksissa menehtyi kaikkiaan 300–600 naishenkilöä. Valkoisen terrorin osalta pysyvästi epäselväksi jäänee, ketkä taistelujen yhteydessä menehtyneistä punakaartilaisista olivat välittömästi taistelujen jälkeen teloitettuja, ja ketkä todella kaatuivat kamppailujen aikana^[81].

Terrorin arvet

Terrori oli tehokas ja pelottava ase sisällissodassa. 

Toisaalta se antoi vastapuolelle merkittävän propagandavaltin ja mahdollisuuden perustella omaa väkivaltaa toisen osapuolen teoilla. Vuoden 1918 sota oli Suomessa ensimmäinen konflikti, jossa ennen kaikkea sanomalehdistön propagandalla oli merkittävä rooli. Punaisen ja valkoisen Suomen lehtiuutiset kuvailivat vastapuolen terroritekoja yksityiskohtaisesti, suurennellen ja värittäen sekä uhrien määriä että tapahtumia^[82]. 

Punaisen ja valkoisen lehdistön mukaan "hurjistuneiden ja raukkamaisten villipetojen raakalaismaiset teot ja viattomien uhrien veren kostuttama maa huusivat kostoa kansansa pettureille". 

Eivätkä kirjoitukset jääneet aseellista vastausta vaille. Vastapuolen harjoittaman poliittisen väkivallan avulla saatiin sodalle myös entistä selkeämpi motiivi, kun voitiin osoittaa taisteltavan konkreettisesti oman viiteryhmän "hengestä ja elämästä". 

Uhrien kuoleman lisäksi teloitusten keskeisin ja pitkäaikaisin vaikutus oli niiden aiheuttama henkinen trauma niin aikalaissukupolvissa kuin jälkipolvissakin. Tässä suhteessa jälkipolvissa on pitkään ollut vallalla lähinnä uhri-näkökulma sen sodan osapuolen suhteen, johon on samaistuttu. Nyttemmin tarkastellaan rehellisemmin myös oman viiteryhmän ja omien esivanhempien osuutta terrorin toteuttajina^[83]. Juuri terroritekojen vuoksi sisällissodan haavat umpeutuivat hitaasti ja sota jatkui henkisellä tasolla ainakin 1960- ja 1970-luvuille asti. Vuoden 1918 suomalaiset eivät todellakaan jättäneet keveää henkistä perintöä jälkeensä tuleville.^[84]

Sodan päätös

Menestyksellisen suomalais-saksalaisen hyökkäyksen paineen alla Kansanvaltuuskunta siirtyi Helsingistä 8. huhtikuuta Viipuriin, ja eräitä valtuuskunnan jäseniä (esimerkiksi Edvard Gylling) lukuun ottamatta sieltä edelleen Pietariin 25. huhtikuuta 1918. Johtajien pako herätti punaisten joukossa voimakasta katkeruutta. Satakunnasta ja Hämeestä kohti Pietaria taistellen vaeltaneet pitkät punapakolaisten karavaanit antautuivat Lahden ja Kosken (Hl.) välisellä alueella 1.–2. toukokuuta. 

Punaisten viimeiset, Kymenlaaksossa sijainneet vastarintapesäkkeet luopuivat taistelusta 5. toukokuuta 1918. Vuoden 1918 sota päättyi, kun venäläiset sotilaat vetäytyivät 14. toukokuuta Karjalankannaksella Inon linnoituksesta, jonka tuhotut tykkiasemat valkoiset miehittivät 15. toukokuuta. Suomen Punainen kaarti oli lyöty. Alun perin sodanvastaisen ajattelun omaksunut suomalainen työväenliike oli kärsinyt tappion sisällissodassa. Osa sen johtajista menehtyi oman käden kautta. Punakaartilaiset suljettiin vankileireille kohtaloaan odottamaan.

Vaasan senaatti palasi Pohjanmaalta Helsinkiin 2. toukokuuta 1918. Pääkaupungissa sitä eivät kuitenkaan vastaanottaneet Suomen Valkoisen armeijan osastot vaan keisarillisen Saksan armeijan Itämeren divisioonan kunniakomppania soittokuntineen, ja Suomen "todelliseksi valtionhoitajaksi" kutsuttu kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz. Valkoinen kenraali Mannerheim järjesti armeijansa kunniaksi suuren voitonparaatin Helsingissä 16. toukokuuta 1918, saksalaisjoukoista huolimatta. Monille sodille tyypillisiä virallisia aselepo- ja rauhan-antautumisneuvotteluja ei käyty eikä virallisia sopimuksia Suomen sisällissodan lopettamiseksi koskaan allekirjoitettu.^[85]

Sodanjälkeiset tapahtumat

Sodan seuraukset

Sisällissota päättyi 16. toukokuuta 1918, mutta sen akuutit vaikutukset jatkuivat Suomessa ainakin vuoden 1918 loppuun asti. Sota hajotti ja vaurioitti suomalaista yhteiskuntaa vakavasti. Kyse ei ollut vain sodan osapuolien välisestä kuilusta vaan myös valtaryhmien sisäisistä ongelmista. Valkoinen Suomi jakaantui kahteen leiriin: toinen kannatti monarkiaa ja kavennettua demokratiaa, toinen kannatti tasavaltaista, laajaa demokratiaa ja sosiaalisia uudistuksia. Äärikonservatiivit olivat olleet pysyvästi parlamentarismia vastaan. Maltillisemmat konservatiivit kannattivat parlamentarismia aluksi, mutta vuosien 1917–1918 tapahtumat käänsivät heidät laajaa demokratiaa vastaan, ja saivat heidät etsimään eduskunnalle vastavoimaa pitkästä monarkian perinteestä. Valtiomuotokiista oli merkittävin voittajien sisäinen vedenjakaja: pitkittyneen sisäisen sodan vuoksi ja sen jälkeisessä epävarmassa tilanteessa pääosa konservatiiveista ja ei-sosialisteista kannatti Saksan vahvaa asemaa Suomessa. Lisäksi aktivistit toivoivat saksalaisilta tukea Itä-Karjalan valtaushankkeelle.

Vuoden 1918 sota pirstoi myös suomalaisen työväenliikkeen, osin jo tammikuussa 1918 syntyneen sisäinen jaon pohjalta maltillisiin, ei-sosialistien kanssa yhteistyöhön pyrkiviin sosiaalidemokraatteihin ja jyrkemmän linjan vasemmistososialisteihin Suomessa sekä vallankumouksellisiin kommunisteihin, jotka toimivat Venäjällä bolševikkien tukemina^[86].

Valtaa Suomessa pitivät valtionhoitajaksi 18. toukokuuta 1918 valittu P.E. Svinhufvud, J.K. Paasikiven porvarillinen senaatti, niin sanottu tynkäeduskunta 

pääosin ilman SDP:n kansanedustajia ja keisarillinen Saksa. Sodan päätyttyä Suomen talous oli pohjalukemissa. 

Sekä vienti että tuonti olivat romahtaneet ja teollisuus kärsi raaka-aine- ja työvoimapulasta. Lisäksi Saksan kanssa tehty kauppasopimus rajoitti maan vapautta nostaa vientiään. Taloudellinen tilanne palautui sotaa edeltäneelle tasolle vasta 1920-luvun puolivälissä. Talouden suhteen sota ei kuitenkaan kohdellut eri väestöryhmiä samalla tavoin. Reaalitulojen muutoksina laskettuna häviäjiä olivat teollisuustyöväestö ja virkamiehistö sekä voittajia maataloustuottajat, joita elintarvikkeiden voimakas hintojen nousu oli hyödyttänyt. Suurin ongelma vuonna 1918 oli elintarvikepula. Siitä kärsittiin jo vuonna 1917, mutta varsinaista nälkää nähtiin lähinnä Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa, jotka eivät kuitenkaan olleet poliittisten ristiriitojen repimiä alueita. Vuoden 1918 sota, jonka piti ratkaista kaikki ongelmat, toi lopulta nälän myös Etelä-Suomeen. Tilanne parani vasta vuonna 1919, kun elintarvikkeiden tuonti ja maan oma maatalous saatiin järjestykseen muun muassa 17. heinäkuuta 1918 säädetyn torpparilain avulla.^[87].

Senaatin edustajien Edvard Hjeltin ja Rafael Erichin 7. maaliskuuta 1918 Saksan keisarikunnan edustajien kanssa allekirjoittamat sopimukset, rauhansopimus ja siihen liittynyt kauppa- ja merenkulkusopimus sekä sotilasasioista senaatin tietämättä tehty salainen noottien vaihto sitoivat Suomen Saksaan supistaen maan itsenäisyyttä. Lisäksi saksalaiset ehdottivat kesäkuussa 1918 maiden välille sotilasliittoa. Saksalaissuuntaukseen liittyneet kiistat johtivat valkoisen kenraali Mannerheimin eroon 27. toukokuuta 1918. Tynkäeduskunta (111 edustajaa 200:sta) valitsi Suomen lipuksi punaisen leijonalipun sijasta siniristilipun. Vanhan lipun värin katsottiin liiaksi viittaavan sosialismiin. Paasikiven monarkistienemmistöisen senaatin esityksestä, ja myös Saksan painostuksen takia tynkäeduskunta valitsi lopulta Hessenin prinssi Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi 9. lokakuuta 1918. Kuningas ei kuitenkaan ehtinyt astua virallisesti valtaistuimelleen eikä Suomen kuningaskunta toteutunut käytännössä. Lokakuun kuninkaanvaalissa käytettiin hyväksi Ruotsinvallan ajalta peräisin ollutta vuoden 1772 perustuslakia, joka oli ollut voimassa Suomen Suuriruhtinaskunnassa, ja jonka voimassaolosta maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen kiisteltiin valtiomuototaistelun aikana vuonna 1918. 

Tasavaltalaisten näkemyksen mukaan Suomesta tehtiin tasavalta itsenäisyysjulistuksella 6. joulukuuta 1917, ja se tuli vain "teknisesti" vahvistaa itsenäisen Suomen uudessa valtiomuodossa. Monarkistien mielestä itsenäisyysjulistuksessa oli hyväksytty vain "tasavallan periaate", ja vuoden 1918 sota muutti sekä maan sisäistä valta-asetelmaa että suhtautumista tasavaltaisuuteen kielteisemmäksi. He halusivat korvata vuoden 1772 kustavilaisen perustuslain modernimmalla monarkistisella valtiomuodolla.^[88]

Suomen paikka

Historiantutkijat ovat kuvanneet Suomen ulkopoliittista asemaa kesällä 1918 erilaisin mutta samansuuntaisin ilmaisuin: se oli Saksan alusmaa, protektoraatti ja sotilaallinen sillanpääasema. 

Mutta tuossa tilanteessa Suomelle vain näytettiin sen paikka ja toimintamahdollisuuksien rajat ensimmäisen maailmansodan kurimuksessa. Suomalaiset jäivät vuonna 1914 Saksan ja emämaa Venäjän intressien väliin, mutta odotusten vastaisesti suurvallat heikentyivät pitkäksi venyneessä maailmansodassa. Joulukuussa 1917 koitti "Suomen hetki"; Venäjä ja Saksa neuvottelivat rauhasta (6. joulukuuta 1917 alkaen), Saksa ei edennyt idässä, ja neuvosto-Venäjä oli sekasorron tilassa. Suomen irrottautuminen Venäjästä ja aidon itsenäisyyden saavuttaminen oli siten vähän aikaa kiinni vain suomalaisten omasta tahtotilasta. Itsenäisyys olikin juuri se asia, josta valtaosa kansasta oli yksimielisiä, ja tämä "vapaan Suomen mentävä tila" ehdittiin käyttää hyväksi^[89].

Suomen kansan sisäinen hajaannus johti kuitenkin sisäiseen taisteluun, jonka aikana Saksan ja Venäjän välinen tilanne muuttui uudelleen sodaksi (18. helmikuuta 1918). Seurauksena oli, että samat miehet, sekä porvarit että sosialistit, jotka olivat hankkineet Suomelle itsenäisyyden, taistelutta joulukuussa 1917, "kutsuivat" keskinäisellä sodallaan maahan Saksan, ja siten Suomen tuleva asema ei ollut enää riippuvainen suomalaisista vaan maailmansodan lopputuloksesta^[90].

Ratkaisu Saksassa

Ensimmäisen maailmansodan yleiskuvaan kuului, että sen alussa keisarit, tsaarit ja kuninkaat siirtelivät omia kansalaisiaan pelinappuloina eri puolilla Eurooppaa päättäen heidän elämästään ja varsinkin kuolemastaan. Sodan lopussa tilanne kääntyi päinvastaiseksi, ja monarkit saivat tuta, millaista oli seistä yksin sodassa, vallan merkeistä riisuttuna tavallisena kansalaisena, kun sodan helvettiin kyllästyneet alamaiset ottivat vallan omiin käsiinsä. Näin kävi Saksassakin, ja lopulta aivan tavalliset saksalaiset ratkaisivat syksyn 1918 vallankumouksellaan myös pienen Suomen kohtalon. 

Saksan keisarikunta romahti ja maailmansota päättyi 11. marraskuuta 1918. Saksan armeija poistui Helsingistä 16. joulukuuta, ja prinssi Friedrich Karl luopui kuninkuudestaan 20. joulukuuta. Ja niin suomalaisten 6. joulukuuta 1917 saama itsenäisyys tuli täysimääräisenä voimaan^[91].

Vasemmistossa sisällissodan aiheuttama sisäinen jakautuminen säilyi pitemmälle tulevaisuuteen, mutta oikeistossa marraskuun 1918 mullistus Saksassa aiheutti vielä kerran vallan sisäisen uusjaon. Saksan tappio mursi suomalaisen monarkismin, ja Suomen valtiomuodoksi tuli, ympärysvaltojen myötävaikutuksella, tasavaltainen demokratia laajoin kansalaisoikeuksin, 17. heinäkuuta 1919. Yhdysvallat ja Britannia tunnustivat Suomen itsenäisyyden 6.–7. toukokuuta 1919, saksalaissuuntauksen päätyttyä maassa. Suhteet neuvosto-Venäjän ja Suomen välillä vakiinnutettiin Tarton rauhansopimuksella 14. lokakuuta 1920. 

Suomalaisten parlamentaarisen linjan symboliksi nousi 25. heinäkuuta 1919 maan ensimmäiseksi presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg. Hän sai tukea Santeri Alkion johtamalta Maalaisliitolta. Sosiaalidemokraattinen puolue teki paluun eduskuntaan 3. maaliskuuta 1919 pidetyissä eduskuntavaaleissa, maltillisen Väinö Tannerin johdolla. Lopulta myös maltilliset konservatiivit kuten Lauri Ingman asettuivat kannattamaan kansallista politiikkaa. Vastakohtien vuosi 1918 päättyi Suomen historian ensimmäisiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuneisiin kunnallisvaaleihin, jotka järjestettiin 17.–28. joulukuuta 1918.^[92]

Hävinneen kohtalo

Sodan loppuvaiheessa noin 10 000 punakaartilaista ja heidän perheenjäsentään pakeni Neuvosto-Venäjälle.^[93] Sodan päätyttyä 5. toukokuuta 1918 vangittuna oli 76 000 punavankia. Valkoisen terrorin huippuvaiheen mentyä ohi nousi toukokuussa 1918 esiin kysymys vankiongelman ratkaisusta.

 Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa 1918 vapautettiin joko välittömästi tai kuulustelujen jälkeen (ns. Aminoffin tutkintajärjestelmä) muutamia tuhansia vankeja, mutta heitä myös teloitettiin vielä kesäkuussa. Lopulta vankileireillä oli noin 74 000–76 000 punavankia. Valkoisen armeijan ja senaatin välillä kiisteltiin pitkään toimintatavoista punavankien suhteen. Lopulta päädyttiin toimintaperiaatteeseen, jonka mukaan jokaisen vangin tapaus oli tutkittava erikseen, ja ennen kaikkea, että heidät pidettäisiin vangittuina tuomioon saakka. Päätös johti yhdessä vuoden 1918 sodan aiheuttaman vakavan elintarvikepulan kanssa korkeaan vankileirikuolleisuuteen. Toisaalta myös suomalaisen vallankumouksen korkein johto oli Pietariin paetessaan jättänyt kannattajansa ja joukkonsa selviytymään yksin. Osa kansanvaltuuskunnan jäsenistä joutuikin piiloutumaan Venäjällä omiltaan, koska heidän henkeään uhattiin.^[94]

Vankileirit

Suurimmat vankileirit olivat (suluissa suurin vankiluku kesän 1918 aikana): Suomenlinna (13 300 vankia), Hämeenlinna (11 500 vankia), Lahti (10 900 vankia), Viipuri (10 350 vankia), Tammisaari (8 700 vankia), Riihimäki (8 500 vankia) ja Tampere (7 700 vankia). 

Eduskunta sääti 29. toukokuuta 1918 lain valtiorikosoikeuksista, joiden tehtäväksi annettiin punavankien tutkinta ja tuomitseminen. Järjestelmä ei täyttänyt kaikilta osiltaan puolueettoman lainkäytön vaatimuksia, vaan oli osa sodan voittajan "repressiojärjestelmää". Lisäksi 20. kesäkuuta 1918 säädettiin laki ehdollisen vankeustuomion käyttömahdollisuudesta punavankien suhteen. Työhön valjastettiin lähes koko Suomen tuolloinen tuomarikunta. Tutkintaprosessi oli hidas ja raskas, ja lisäksi oikeudet pääsivät aloittamaan toimintansa vasta 18. kesäkuuta. Siinä vaiheessa Suomen senaatilla oli vankileireissä käsissään jo täysimittainen katastrofi.^[95]

Tuhon aalto

Toukokuussa 1918 vankileireillä kuoli noin 600–700 vankia. Kesäkuussa kuolema korjasi jo 2 900 vankia. Varsinainen tuonen niitto riehui heinäkuussa; uhreja oli 4 800–5 250. Elokuussa luvut olivat alenevat, mutta edelleen korkeat, 2 200 henkeä ja syyskuussa 1918 noin 1 000 uhria. 

Syinä laskuun lienevät olleet sekä hallituksen herääminen (tai herättäminen) katastrofiin että tutkinnan edistyminen niin, että niin sanottuja vaarattomia vankeja voitiin vapauttaa ehdonalaistuomioilla. Kaikkiaan kesän 1918 aikana vankileireissä arvioidaan menehtyneen nälkään ja tauteihin 11 000–13 500 suomalaista. Heistä noin 5 000 eli lähes 40 % oli 15–24-vuotiaita nuoria. 

Tunnettua on, että useat nälkiintyneet vangit, noin 600–700, menehtyivät vielä vankileiristä päästyäänkin "vapauden huumassa" liian varhain nautittuun vahvaan ateriaan. 

Korkein vankileirikuolleisuus oli Tammisaaren vankileirissä: lähes 34 prosenttia vangeista. Hämeenlinnassa ja pienemmässä Lappeenrannan vankileirissä kuolleisuus oli noin 20 prosenttia. Muissa leireissä kuolleisuus oli pääosin 5–15 prosenttia. Taudeista varsinkin espanjantauti sekä erilaiset rokko-, kuume- ja suolistosairaudet aiheuttivat tuhoa leiriolojen heikentämissä vangeissa. Punavankileirit ja niiden olosuhteet herättivät kansainvälistäkin huomiota. 

Asiaa käsiteltiin muun muassa Ruotsin ja Englannin lehdistössä.^[96]

Tuntematon punavanki, joka joutui kesällä 1918 hautaamaan Hämeenlinnan vankileirin nuoria uhreja Ahveniston harjuun, kirjoitti myöhemmin: 

"Sinne, männikkönummea alas maan mustaan korpeen päättyi Suomen lapsen tie. Ja ihanan enkelin käsi – vihassa nyrkkiin suljettu".

 Vasta toukokuussa vuonna 2006 Suomen evankelis-luterilainen kirkko siunasi Ahveniston joukkohaudat.

Tuomiot

Valtiorikosoikeudet tuomitsivat kaikkiaan noin 70 000 suomalaista. Valtaosaa rangaistiin avunannosta valtiopetokseen. Kuolemaan tuomittiin 555 henkilöä, mutta vain 113 tuomiota pantiin täytäntöön. Erimittaisia vapausrangaistuksia ja määräaikainen kansalaisluottamuksen menetys määrättiin 60 000 kansalaiselle, joista 10 200 henkilöä armahdettiin 30. lokakuuta 1918. Oikeudenkäynneissä osa vankileireille suljetuista henkilöistä todettiin lopulta aiheettomasti vangituiksi. Valtaosa annetuista vapausrangaistuksista oli lieviä ja ne muutettiin lopulta ehdonalaistuomioiksi, joilla vapautettiin 40 000 vankia. Vuoden 1918 lopussa punavankeja oli vankiloissa 6 100 ja 100 vuonna 1921. Tuolloin palautettiin myös kansalaisluottamus 40 000 entiselle punaiselle. Vuonna 1927 Väinö Tannerin hallitus armahti viimeiset 50 punavankia. Vuonna 1973 Suomen hallitus maksoi korvauksia 11 600 entiselle punavangille^[97].

Sodan uhrit

Sodan uhrit
Kuolintapa	Punaiset	Valkoiset	Muut	Yhteensä
Kaatunut	5 199	3 414	790	9 403
Teloitettu, ammuttu, murhattu	7 370	1 424	926	9 720
Kuollut vankileireillä	11 652	4	1 790	13 446
Kuollut vankileireiltä vapauduttuaan	607	-	6	613
Kadonnut	1 767	46	380	2 193
Muut kuolintavat	443	291	531	1 265
Kaikki yhteensä	27 038	5 179	4 423	36 640
Lähde: Kansallisarkisto – Sotasurmat

Sota Suomessa vuonna 1918 oli 1690- ja 1860-lukujen suurten kuolonvuosien sekä toisen maailmansodan (1939–1945) ohella maan historian huomattavimpia katastrofeja. Sodan uhreina kuoli noin 37 000 ihmistä, joista 5 800–6 200 henkilöä eli noin 16 % oli alaikäisiä, 14–20-vuotiaita. Nuorimmat uhrit olivat alle vuoden ikäisiä. Nuorin kuollut lapsisotilas oli tiettävästi kahdeksanvuotias punakaartilaispoika^[98]. Kokonaismenetys oli tammikuun lopusta joulukuun loppuun 1918 laskettuna keskimäärin noin 3 300 kuollutta kuukaudessa. Uhreista valtaosa kuoli joko terrorin uhreina tai menehtyi vankileireillä, sodan taisteluissa surmansa sai vajaat 10 000 henkeä. 

Lisäksi sodan seurauksena noin 20 000 lasta jäi sotaorvoksi eli menetti joko toisen tai molemmat huoltajansa^[99]. Sisällissodassa tai sen jälkiselvittelyissä kuolleita kuuluisia henkilöitä ovat muun muassa säveltäjä Toivo Kuula, runoilija Juhani Siljo ja kirjailija Algoth Untola (Maiju Lassila).

Sota syvensi Suomessa jo aiemmin syntynyttä kansan kahtiajakoa ja aiheutti katkeruutta, vihaa ja kostohenkeä. Julkisessa keskustelussa painottui 1960-luvulle asti voittajien ns. valkoinen totuus ja hävinneiden ns. punainen totuus jäi taka-alalle. Historiallisen kokonaiskuvan hahmotus ja historiantutkimukselle luonteenomainen tulkintojen monipuolistuminen kesti vuosien 1917–1918 tapahtumista 40–85 vuotta^[100].

Toisaalta punaisen Suomen tappio ja valkoisen Suomen päämäärien vain osittainen toteutuminen, Saksan hävittyä maailmansodan, johti kansallisen kompromissin syntyyn. Kun ulkovaltojen "vieraat pistimet" jättivät Suomen rauhaan, maltilliset porvarit ja sosialistit ottivat lopulta vastuun maastaan. Kompromissin avulla taattiin Suomen sisäinen vakaus ja järjestys sekä kansanvaltainen kehitys ja tehtiin hidas mutta varma kansallinen eheytyminen mahdolliseksi^[101]. Vuosina 1919–1991 suomalaisten demokratia ja itsenäisyys kestivät äärioikeiston ja äärivasemmiston painostuksen sekä toisen maailmansodan raskaat koettelemukset ja Neuvostoliiton paineen kylmän sodan aikana.

Sisällissodan veteraanit

Suomen vuoden 1918 sodan veteraaneista viimeinen, Aarne Arvonen (s. 1897), kuoli 1. tammikuuta 2009. Hän taisteli Suomen Punaisessa kaartissa. Viimeisenä Suomen Valkoisen armeijan veteraaneista kuoli Lennart Rönnback (1905–2007).

Sisällissota fiktiossa

Kirjallisuus

Ensimmäinen yleisesti arvostettu Suomen sisällissotaa käsittelevä kaunokirjallinen teos oli Frans Eemil Sillanpään jo vuonna 1919 valmistunut romaani Hurskas kurjuus. 1920–1950-luvuilla vuoden 1918 tapahtumia kosketellut kaunokirjallisuus on kirjoitettu lähinnä sodan voittajan näkökulmasta. Tosin vuonna 1931 ilmestyi Jarl Hemmerin pohjoismaisella kirjallisuuspalkinnolla palkittu teos En man och hans samvete (Mies ja hänen omatuntonsa), joka käsitteli sotaa laajemmasta, humanistisesta näkökulmasta. Tunnetuimmat ja keskustelua herättäneimmät kirjat sodasta ja siihen johtaneista syistä olivat kuitenkin Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla osat 1 ja 2. Linnan tekstien katsotaan antaneen merkittäviä virikkeitä 1960-luvulta lähtien yleistyneeseen tapaan tarkastella konfliktia myös hävinneen osapuolen näkökulmasta. Runoudessa vuoden 1918 sotaa käsittelevä Viljo Kajavan kiitetty teos Tampereen runot ilmestyi sekin 1960-luvulla. Vuonna 2003 ilmestyi kirjailija Leena Landerin vuoden 1918 sodasta kertova kirja Käsky. Se sai Finlandia-kirjallisuuspalkinnon ehdokkuuden ja käsikirjoituksen pohjalta valmistui myös radiokuunnelma Susijahti (YLE, Radioteatteri 2004), joka valittiin Sokeiden kuunnelmaraadissa vuoden 2004 parhaaksi ensiesitykseksi. Kirjasta on muokattu myös teatteriesityksiä muun muassa Suomen Kansallisteatteriin vuonna 2006. 2000-luvulla ovat ilmestyneet myös kirjailija Antti Tuurin teokset Suuri asejuna Pietarista vuonna 2006, Tampereen taistelua vuonna 1918 kuvaava Kylmien kyytimies vuonna 2007 ja Pohjanmaalla vuonna 1918 vangituista venäläissotilaista kertova Surmanpelto vuonna 2008. Myös Kjell Westön vuonna 2006 ilmestyneessä, Finlandia-kirjallisuuspalkinnon voittaneessa teoksessa Missä kuljimme kerran käsitellään Suomen sisällissotaa.

Elokuva

Suomalaisissa elokuvissa vuoden 1918 sota tuli aluksi esiin lähinnä sivujuonteina, esimerkiksi elokuvassa Silja, nuorena nukkunut (ohjaus Jack Witikka, 1956). Ensimmäisiä sisällissotaan keskittyneitä elokuvia oli vuonna 1957 valmistunut T.J. Särkän ohjaama ja Jarl Hemmerin romaaniin pohjautuva elokuva 1918 – Mies ja hänen omatuntonsa.

Elokuvaohjaaja Edvin Laine elokuvasi 1960- ja 1970-luvuilla Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian. Sarjan ensimmäinen elokuva Täällä Pohjantähden alla käsittelee Linnan kirjojen tapaan vuoden 1918 tapahtumia laajasti ja realistisesti, mutta kuvauksen painopiste on sodan hävinneen osapuolen näkökulmassa.

Dokumentaarisuuta tavoittelevia tai elämänkerrallisia kuvauksia kansalaissodasta tai itsenäistymisestä ovat elokuvat suomalais-neuvostoliittolainen Luottamus (1976), Alfred Kordelinin kohtalosta kertova Mommilan veriteot (1973) sekä Maiju Lassilan elämästä kertova Tulipää (1980). ^[102]

1990-luvulla lähtien Suomen sisällissotaa on käsitelty useissa elokuvissa. Tero Jartti ohjasi 1994 elokuvan Aapo Runar Schildtin novellin pohjalta. Elokuva kertoi yksittäisen punakaartilaisen kohtalosta. Vuonna 1997 valmistui Olli Saarelan ohjaama Lunastus, joka kuvasi papin henkisiä ristiriitoja sisällisodan keskellä. Vuonna 2007 valmistui vuoden 1918 tapahtumia sivuava Lauri Törhösen ohjaama elokuva Raja 1918. Aku Louhimies ohjasi Leena Landerin kirjaan perustuvan elokuvan Käsky (2008).

Sarjakuva

Korkeajännitys-sarjassa julkaistiin vuonna 2000 kaksi eri osapuolten näkökulmista tehtyä sarjakuvalehteä Kansalaissodan valkoinen Korkeajännitys – Vapauden tulikaste ja Kansalaissodan punainen Korkeajännitys – Taistoon työkansan puolesta! Tekijöiden (Asko Alanen, Jouko Ruokosenmäki ja Samson) perehtyneisyys aiheeseen sai kiitosta asiantuntijoilta ja toi kunniamaininnan Vuoden Valopilkku -kilvassa.

Todellisten henkilöiden vaiheisiin perustuvia sisällissotasarjakuvia ovat omakustanteet Punainen ratsumies vuodelta 2007 sekä Rauha ja sota vuodelta 2008. Ilkka Markkulan, Jukka Koivusaaren ja Kimmo Lehtimäen Punainen ratsumies kertoo sodasta punapäällikkö Verner Lehtimäen tarinan kautta. Satu Lusan Rauha ja sota, vuoden 2009 Sarjakuva-Finlandiaehdokas, perustuu tositapahtumiin Humppilan Venäjän kylässä.

Katso myös

• Ahvolan taistelu
• Haapamäen taistelu
• Harmoisten sairashuoneen veriteot
• Helsingin taistelu 1918
• Karkun taistelu
• Suinulan verilöyly
• Tampereen taistelu
• Viipurin taistelu (Suomen sisällissota)

Lähdekirjallisuus

• Risto Alapuro (1988): State and revolution in Finland. ISBN 0-520-05813-5.
• Risto Alapuro (1992): Valta ja valtio – miksi vallasta tuli ongelma 1900-luvun vaihteessa. Teoksessa: Haapala, P. (toim.) Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 251–267. ISBN 951-9066-53-5.
• Risto Alapuro (1993): Vallankumous. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
• Risto Alapuro (2008): Sisällissodan väkivallan kuva. Teoksessa: Kukkonen, J. & Heikka, E. (toim.) Punamustavalkea 1918 kuvat, s. 11–21. ISBN 978-951-9086-74-3.
• Osmo Apunen (1987): Rajamaasta tasavallaksi. Teoksessa: Blomstedt, Y. (toim.) Suomen historia 6, Sortokaudet ja itsenäistyminen, s. 47–404. ISBN 951-35-2495-7.
• Reino Arimo (1991): Saksalaisten sotilaallinen toiminta Suomessa 1918. ISBN 951-96174-4-2.
• Juhana Aunesluoma & Martti Häikiö toim. (1995): Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. ISBN 951-0-20174-X.
• Jari Eerola & Jouni Eerola (1998): Henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. ISBN 952-91-0001-9.
• Carl Enckell (1956): Poliittiset muistelmani I. ISBN puuttuu kirjasta.
• Pertti Haapala (1986): Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820–1920. ISBN 951-9254-75-7.
• Pertti Haapala (1992): Työväenluokan synty. Teoksessa: Haapala, P. (toim.) Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 227–249. ISBN 951-9066-53-5.
• Pertti Haapala (1993): Luokkasota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
• Pertti Haapala (1995): Kun yhteiskunta hajosi, Suomi 1914–1920. ISBN 951-37-1532-9.
• Pertti Haapala (2008): Monta totuutta. Teoksessa: Hoppu, T. et al. (toim.) Tampere 1918, s. 255–261. ISBN 978-951-609-369-0.
• Viktor Holodkovski (1978): Suomen työväen vallankumous 1918. Kustannusliike Edistys, Moskova.
• Tuomas Hoppu (2007): Tampereen taistelun tappiot 1918. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 26, s. 8–32. ISSN-0357-816-X.
• Tuomas Hoppu (2008): Punaisten asejunasta rintamataisteluihin. Teoksessa: Hoppu, T. et al. (toim.) Tampere 1918, s. 56–61. ISBN 978-951-609-369-0.
• Osmo Jussila (2004): Suomen Suuriruhtinaskunta 1809–1917. ISBN 951-0-29500-0.
• Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi (2006): Suomen poliittinen historia 1809–2006. ISBN 951-0-31572-9.
• Osmo Jussila (2007): Suomen historian suuret myytit. ISBN 978-951-0-33103-3.
• Jukka Kekkonen (1991): Laillisuuden haaksirikko, rikosoikeudenkäyttö Suomessa vuonna 1918. ISBN 951-640-547-9.
• Jorma Keränen toim. (1992): Suomen itsenäistymisen kronikka. ISBN 951-20-3800-5.
• Eino Ketola (1987): Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosiaalidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. ISBN 951-30-6728-9.
• Matti Klinge (1997): Keisarin Suomi. ISBN 951-50-0682-1.
• Laura Kolbe & Samu Nyström (2008): Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. ISBN 978-952-492-138-1.
• Matti Lackman (2000): Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäreiden tuntematon historia. ISBN 951-1-16158-X.
• Jussi T. Lappalainen (1981): Punakaartin sota, osat I–II. ISBN 951-859-071-0, ISBN 951-859-072-9.
• Jussi T. Lappalainen, Juhani Piilonen, Osmo Rinta-Tassi ja Marja-Leena Salkola (1989): Yhden kortin varassa. ISBN 951-861-638-8.
• Eila Linnanmäki (2005): Espanjantauti Suomessa. Influenssaepidemia 1918–1920. ISBN 951-746-716-8.
• Ohto Manninen toim. (1992–1993): Itsenäistymisen vuodet 1917–1920, osat I–III. ISBN 951-37-0730-X.
• Ohto Manninen (1993): Vapaussota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
• Turo Manninen (1982): Vapaustaistelu, kansalaissota ja kapina. Taistelun luonne valkoisten sotapropagandassa vuonna 1918. ISBN 951-678-709-6.
• Turo Manninen: Mannerheim ja tammisunnuntain myytti. Kaleva, 27.1.2008, s. 40–41. Oulu: Kaleva Kustannus Oy.
• Risto Marjomaa (2004): Maailmanvallankumouksen liepeillä. VNKJS 4/2004. ISBN 952-5354-46-6.
• Jukka I. Mattila & Jarkko Kemppi (2007): Suomen vapaussota 1918. ISBN 978-952-5485-03-5.
• Henrik Meinander (1999): Tasavallan tiellä. Siteet katkeavat, s. 11–52. ISBN 951-50-1055-1.
• Henrik Meinander (2006): Suomen historia. Linjat, rakenteet, käännekohdat. ISBN 951-0-30809-9.
• James Millar toim. (2004): Red Guards. Teoksessa: Encyclopedia of Russian History, s. 1274. ISBN 0-02-865907-4.
• Jaakko Numminen toim. (1989): Lenin ja Suomi, osa II. ISBN 951-860-402-9.
• Jaakko Paavolainen (1966): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 1 Punainen terrori.
• Jaakko Paavolainen (1967): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 2 Valkoinen terrori.
• Jaakko Paavolainen (1971): Vankileirit Suomessa 1918. ISBN 951-30-1015-5.
• Jaakko Paavolainen (1974): Suomen kansallinen murhenäytelmä. ISBN 951-30-2329-X.
• Ulla-Maija Peltonen (2003): Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. ISBN 951-746-468-1.
• Juhani Piilonen (1997): Sastamalan historia 3, vuodet 1860–1920. ISBN 951-97691-0-2.
• Viljo Rasila (1968): Kansalaissodan sosiaalinen tausta. Tammi.
• Hannu Rautkallio (1977): Kaupantekoa Suomen itsenäisyydellä. ISBN 951-0-08492-1.
• Aapo Roselius (2006): Amatöörien sota – rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, VNJKS 1/2006. ISBN 952-5354-92-X
• Marja-Leena Salkola (1985): Työväenkaartien synty ja kehitys 1917–1918 ennen kansalaissotaa, osat I–II. ISBN 951-859-739-1, ISBN 951-859-740-5.
• Raimo Salokangas (2003): Millainen itsenäinen Suomi? Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 597–613. ISBN 951-0-27365-1.
• Aatos Tanskanen (1978): Venäläiset Suomen sisällissodassa vuonna 1918, Acta Universitatis Tamperensis serA, vol 91, Tampereen Yliopisto. ISBN 951-44-0668-0.
• Marko Tikka: Kenttäoikeudet: Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. Väitöskirja, Tampereen yliopisto. Bibliotheca historica 90. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-651-X.
• Marko Tikka: Terrorin aika: Suomen levottomat vuodet 1917–1921. Helsingissä: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7051-0.
• Tukkinen, Tauno: Naiskapinallisten teloitukset Lahdessa 1918. omakustanne, 2007. ISBN 9789529988907. kirja-arvio.
• Mirja Turunen (2005): Veripellot. Sisällissodan surmatyöt Pohjois-Kymenlaaksossa 1918. ISBN 978-951-796-525-5.
• Mikko Uola (1998): Seinää vasten vain; poliittisen väkivallan motiivit Suomessa 1917–1918. ISBN 951-1-15440-0.
• Anthony F. Upton (1980–1981): Vallankumous Suomessa 1917–1918, osat I–II. ISBN 951-26-1828-1, ISBN 951-26-2022-7.
• Vesa Vares (1993): Miten on käynyt "valkoisen myytin"? Helsingin Sanomat 17.10.1993.
• Vesa Vares (1998): Kuninkaantekijät. Suomalainen monarkia 1917–1919, myytti ja todellisuus. ISBN 951-0-23228-9.
• Lars Westerlund toim. (2004): Sotaoloissa vuosina 1914–1922 surmansa saaneet. VNKJS 10/2004. ISBN 952-5354-52-0.
• Heikki Ylikangas (1986): Käännekohdat Suomen historiassa. ISBN 951-0-13745-6.
• Heikki Ylikangas (1993a): Tie Tampereelle. ISBN 951-0-18897-2.
• Heikki Ylikangas toim. (1993b): Vaikea totuus, vuosi 1918 ja kansallinen tiede. ISBN 951-717-768-2.
• Heikki Ylikangas (1993c): Sisällissota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
• Heikki Ylikangas (2007): Suomen historian solmukohdat. ISBN 978-951-0-32864-4.

Muu kirjallisuus

• Heikki Muilu: Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa (Atena, 2010)
• Juha Siltala: Sisällissodan psykohistoria. Otava, 2009.
• Ilkka Huhta (toim.): Sisällissota 1918 ja kirkko. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 212. ISBN 978-952-5031-55-3, ISSN 0356-0759. Helsinki 2009.

Viitteet

1. ↑ Lappalainen 1981, Manninen 1992–1993
2. ↑ Alapuro 1988, Haapala 1995
3. ↑ Upton 1981, Jussila et al. 2006
4. ↑ Paavolainen 1974, Tikka 2004, Westerlund 2004
5. ↑ Haapala 1995 ja 2008
6. ↑ Manninen 1982
7. ↑ Manninen 1993, Ylikangas 1993, Haapala 1995
8. ↑ Upton 1980 s. 9–50, Haapala 1986, 1992 ja 1995 s. 22–25, 49–69, Ylikangas 1986 s. 163–172, Apunen 1987 s. 73–133, Alapuro 1988 ja 1992, Klinge 1997 s. 405–448, Haapala 2006 Yle.fi/Avoin yliopisto/Naisen ääni ja miehen, Jussila et al. 2006, Jussila 2007 s. 269–276
9. ↑ Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995 s. 11–15
10. ↑ Upton 1980, Haapala 1995 s. 11–15
11. ↑ Upton 1980 s. 107–135, 264–342, Salkola 1985, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen, J. Toim., osa II, sivut 84–161, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim., s. 11–20, Haapala 1995 s. 152–156, Jussila et al. 2006, Tikka 2004 s. 56–60
12. ↑ Upton 1980 s. 9–50, 448–454, Ylikangas 1986, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I, s. 146–243, Haapala 1995 s. 152–156, Lackman 2000 s. 86–95, Jussila et al. 2006, Yle.fi/Teema-dokumentti/Ensimmäinen maailmansota osa 8, 2007
13. ↑ Alapuro 1988 ja 1993, Haapala 1993 ja 1995 s. 11–13, 91–148, 152–156, Klinge 1997 s. 483–524
14. ↑ Upton 1980 s. 195–263, Salkola 1985, Alapuro 1988, Lappalainen et al. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 ja 1995, Tikka 2004 s. 56–60
15. ↑ Upton 1980 s. 51–67, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s. 146–168, Haapala 1995, Vares 1998, Jussila 2004
16. ↑ Alapuro 1988, Luntinen 1992; teoks. Manninen,O. toim. osa I s. 146–168, Haapala 1993 ja 1995 s. 218–225, Piilonen 1997
17. ↑ Upton 1980 s. 9–50, Haapala 1995 s. 156–170
18. ↑ Upton 1980 s. 51–136, Haapala 1995 s. 229–241, Vares 1998 s. 56–79
19. ↑ Upton 1980 s. 51–136, Haapala 1995 s. 229–241
20. ↑ Upton 1980, Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa II, s. 752–583; Haapala 1995 s. 203–217, Klinge 1997 s. 483–524, Uta.fi/Suomi80
21. ↑ Upton 1980 s. 137–194, Ketola 1987, Keränen 1992, Haapala 1995 s. 232–237, Jussila 2006
22. ↑ Upton 1980 s. 137–194, Ketola 1987, Keränen 1992, Haapala 1995 s. 235–237
23. ↑ Upton 1980 s. 137–194, Haapala 1995 s. 152–156
24. ↑ Enckell 1956, Upton 1980 s. 137–194, Alapuro 1988 ja 1993, Haapala 1995 s. 232–241, Klinge 1997 s. 483–524
25. ↑ Upton 1980 s. 195–263, Haapala 1995 s. 218–225, Uta.fi/Suomi80
26. ↑ Upton 1980 s. 264–342, Keränen 1992, T.Manninen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s. 346–361
27. ↑ Upton 1980 s. 269–275, Ketola 1987, Keränen 1992, Haapala 1995
28. ↑ Upton 1980 s. 295–303, Ketola 1987, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s. 346–361
29. ↑ Upton 1980 s. 302–342, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen, J. Toim., osa II, s. 84–161, Ketola 1987, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I, s. 346–361, Haapala 1995
30. ↑ Upton 1980, Alapuro 1992 s. 255–265, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim., osa I, s. 194–245, Klinge 1997 s. 483–524, Meinander 2006 s. 150, Jussila 2007 s. 269–276
31. ↑ Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995, Klinge 1997 s. 483–524, Jussila 2007 s. 151–208, 264–276
32. ↑ Upton 1980, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s. 194–245, Haapala 1995, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 11–20, Uta.fi/Suomi80
33. ↑ Kansakunnan historia, osa 6. Täysivaltainen kansakunta 1917–1939. (kirj. Veikko Huttunen) 1968, s. 107.
34. ↑ Rautkallio 1977, Upton 1980, Uta.fi/Suomi80, Keränen 1992, Klinge 1997 s. 516–524, Jussila et al. 2006
35. ↑ http://www.firstworldwar.com/diaries/kameneff.htm
36. ↑http://www.firstworldwar.com/source/armistice_russogerman.htm
37. ↑ Upton 1980, Keränen 1992
38. ↑ Salkola 1985, Apunen 1987, Haapala 1995
39. ↑ Upton 1980, Ylikangas 1986, Haapala 1995
40. ↑ Upton 1980, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim., osa I s. 292–323 ja 346–395, Haapala 1995, Uta.fi/Suomi80
41. ↑ Upton 1980, Salkola 1985, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I s. 324–343 ja s. 346–395, Jussila 2007 s. 286–288
42. ↑ Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim., osa I s. 346–395 ja s. 398–433, Haapala 1995, Vares 1998, Jussila 2007 s. 276–291
43. ↑ Haapala 1995
44. ↑ Upton 1980, Lappalainen 1981, Klemettilä 1989; teoks. Numminen, J. toim., osa II s. 163–203, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. toim., osa I s. 346–395 ja s. 398–433
45. ↑ Klinge 1997 s. 516–524, Salokangas 2003, Ylikangas, H. & Jussila, O. 2007;Yle.fi/Etälukio/Suomen historian käännekohdat/Sisällissota
46. ↑ Katja-Maria Miettunen: Kansanvaltuuskunnan valtiosääntö Suomi 80, Itsenäistymisen vuodet 1917-1918. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 16.12.2009.
47. ↑ Ehdotus Suomen valtiosäännöksi
48. ↑ Valtiosopimus
49. ↑ HS 18.10.2007: "Professorien mielestä punaisten voitto olisi vienyt Suomelta itsenäisyyden"
50. ↑ Upton 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Meinander 1999, Ylikangas 2007 s. 211–232
51. ↑ Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Manninen 1993, Vares 1998, Lackman 2000
52. ↑ Upton 1980 ja 1981, Klemettilä 1989; teoks. Numminen, J., toim., osa II s. 163–203, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen, J., toim., osa II s. 84–161, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Tikka 2006, Jussila 2007 s. 203–208
53. ↑ Holodkovski 1978, 246 sekä 225–256; Tanskanen 1978, 33–34 sekä 115, Manninen 1993, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Jussila 2007 s. 276–291
54. ↑ Rautkallio 1997, Upton 1980 ja 1981, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I s. 194–243, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 355–410, Haapala 1995
55. ↑ Upton 1980, Lappalainen 1981, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I s. 398–433, Ylikangas 1993a, Uta.fi/Suomi80
56. ↑ Lappalainen 1981, Keränen 1992
57. ↑ Rasila 1968, Upton 1980 ja 1981, Lappalainen 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 180–445, O. Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 96–177, Ylikangas 1993a
58. ↑ Lappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 180–445, Aunesluoma & Häikiö 1995, Marjomaa 2004 s. 52–60
59. ↑ Lappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992 s. 44 ja 78, Manninen 1993, Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 40–73, Ylikangas 1993c, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Mattila & Kemppi 2007 s. 180
60. ↑ Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 40–73, Meinander 1999, Westerlund 2004, s. 9 ja 87, Jussila 2007 s. 276–291, Mattila & Kemppi 2007 s. 72–75, Ylikangas 2007 s. 211–232
61. ↑ Esimerkiksi Tampereella suomalaiset ja kotiutettavat venäläiset sopivat aseiden sijoittamisesta erillisiin vaunuihin, jotka voitiin tarvittaessa irrottaa junasta, Westerlund 2004, Manninen 2008
62. ↑ Upton 1981, Keränen 1992, Salokangas 2003
63. ↑ Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 180–445, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Lackman 2000
64. ↑ Manninen 1982, Keränen 1992 s. 59,76, Haapala 1993 ja 1995, Ylikangas 1993a ja 2007 s. 211–232, Tikka 2006 s. 25–30, Jussila 2007 s. 276–291, Mattila & Kemppi 2007 s. 178
65. ↑ "The term Red Guard originated in Finland during the Revolution of 1905 and reemerged in 1917, especially after April, to signify the more politically militant armed workers." Millar, Encyclopedia of Russian History, ISBN 0-02-865907-4, "Red Guards", s. 1274
66. ↑ Lappalainen 1981, Haapala 1986 ja 1995, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 180–445, Ylikangas 1993a, Aunesluoma & Häikiö 1995, Roselius 2006, Tikka 2006, Hoppu 2007
67. ↑ Lappalainen 1981, Ylikangas 1993a, Aunesluoma & Häikiö 1995, Roselius 2006, Hoppu 2007
68. ↑ Aunesluoma & Häikiö 1995
69. ↑ Lappalainen 1981, Upton 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 180–445, Mattila & Kemppi 2007 s. 160–165
70. ↑ Upton 1981, Arimo 1991, Ahto 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 355–410, Aunesluoma & Häikiö 1995, Mattila & Kemppi 2007 s. 180
71. ↑ Upton 1981, Keränen 1992, Mattila & Kemppi 2007 s. 135, Hoppu 2008 s. 101
72. ↑ http://www.kansanarkisto.fi/kanssota/
73. ↑ Keränen 1992 s. 107, Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II, s. 172–176
74. ↑ Paavolainen 1966 ja 1967, Ylikangas 1993a, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998
75. ↑ Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 448–467, Tikka 2004 s. 71–113, s. 114–213 ja 2006 s. 67–100
76. ↑ Tikka 2004 s. 84–93, 202–210 ja 2006 s. 141–146
77. ↑ Paavolainen 1966, Upton 1981, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998
78. ↑ Paavolainen 1966 s. 183–208, Tikka 2004 s. 99–113, Huhta Ilkka 2008; Yle2/Ajankohtainen kakkonen/1918-ilta 15.04.2008
79. ↑ Tikka 2004 s. 99–113, Turunen 2005
80. ↑ Paavolainen 1966 s. 149–177, Ylikangas 1993 s. 33–40, Hoppu 2008 s. 56–61
81. ↑ Paavolainen 1967, Upton 1981, Keränen 1992 s. 138, Ylikangas 1993a s. 55–63, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998, Tikka 2004 s. 214–291, Westerlund 2004, Jussila 2007 s. 200–201, 279–282, Tukkinen 2007 s. 5–8, narc.fi/Suomen Sotasurmat 1914–1922
82. ↑ Paavolainen 1966 ja 1967, Piilonen 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 486–627, Piilonen 1997
83. ↑ Paavolainen 1966 ja 1967, Upton 1981, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998, Tikka 2004 s. 49–113 ja 2006 s. 141–158
84. ↑ Peltonen 2003, Alapuro 2008 s. 11–21
85. ↑ Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Kolbe & Nyström 2008 s. 111–174
86. ↑ Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Piilonen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 134–249, Vares 1998 s. 56–106
87. ↑ Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 134–249, Haapala 1995 s. 203–217, 284
88. ↑ Rautkallio 1977, Upton 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Vares 1998 s. 79–85
89. ↑ Upton 1980, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I s. 194–243, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Meinander 1999, Lackman 2000, Jussila et. al 2006
90. ↑ Upton 1981, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Haapala 1995
91. ↑ Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472
92. ↑ Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Vares 1993, Vares 1998 s. 96–100, Uta.fi/Suomi80
93. ↑ Lars Westerlund: Sotasurmaprojekti ja sukututkimusGenos. Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 15.12.2009.
94. ↑ Paavolainen 1971, Upton 1981, Keränen 1992, Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 448–467, Eerola & Eerola 1998, Tikka 2006 s. 164–178, Uta.fi/Suomi80
95. ↑ Paavolainen 1971, Upton 1981, Kekkonen 1991, Keränen 1992, Manninen, O., 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 448–467, Eerola & Eerola 1998, Tikka 2006 s. 164–178, Uta.fi/Suomi80
96. ↑ Paavolainen 1971, Keränen 1992, Eerola & Eerola 1998, Westerlund 2004, Uta.fi/Suomi80, Linnanmäki 2005
97. ↑ O.Manninen, 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 448–467, Eerola & Eerola 1998, Uta.fi/Suomi80, Suomen sotasurmat, Jussila et al. 2006, Tikka 2006 s. 164–178, vuoden 1918 kronologia. Työväen arkisto
98. ↑ http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/stat2
99. ↑ Uta.fi/Suomi80
100. ↑ Ylikangas 1993b, Haapala 1995, Vares 1998, Tikka 2004 s. 22–48 ja 2006 s. 9–15
101. ↑ Haapala 1995 s. 241–256 ja 2008 s. 255–261
102. ↑ Mikko Laitamo: Vuosi 1918 suomalaisessa elokuvassaViitattu 21.1.2009.

Aiheesta muualla

• Suomi80 – itsenäistymisen vuodet 1917–1918 – Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksen verkkojulkaisu
• Suomen sisällissota kuvina
• Kansalaissodan kuvia – Kansan Arkiston verkkonäyttely
• Kansallisarkiston verkkonäyttely kansalaissodasta
• Suomen sotasurmat 1914–22 -projekti
• Vapaussota.fi – Vapaussodan Invalidien Muistosäätiön sivusto
• Gustaf Mannerheim ja vapaussota vuonna 1918
• Vallankumousjulistus Suomen kansalle 27.1.1918
• Punaisten muistomerkit -projekti – Työväen keskusmuseo
• Amatöörien sota. Rintamataisteluiden tappiot Suomen sisällissodassa (pdf-tiedosto)
• Tampereen kenttäoikeudet – ote Marko Tikan teoksesta Terrorin aika – Suomen levottomat vuodet 1917–1921 (Ajatus Kirjat 2006)
• Viljo Kajava ja Tampereen kevät 1918
• Kai Ala-Häivälä, Vankeina Valkoisten, Oulun yliopiston historiatieteen laitos, 2000
• Helsingin kaupunginkirjaston 1918-sivusto kirjasuosituksin
• YLE Elävä arkisto: Valkoisen armeijan voitonparaati 1918
• YLE Elävä arkisto: Verinen veljessota
• YLE Elävä arkisto/Arkivet: Ruotsinkielistä materiaalia Suomen sisällissodasta

___

Valtiopetokset Suomen lähihistoriassa

Suomessa tapahtuneet valtiopetokset eivät ole saaneet näkyvyyttä valtavirtaisessa tiedonvälityksessä. Niistä vaietaan kuin muuri. Valtiopetosten sarja, jos niin voidaan sanoa, yhdistyy Suomen liittymiseen Euroopan talousalueeseen (ETA), Euroopan yhteisöön (EY) ja Euroopan unioniin (EU). Valtiopetos on rikos, joka ei koskaan vanhene.

Suomen laittomasta liittyämisestä Euroopan unioniin on vastuussa edesmennyt presidentti Mauno Koivisto. Hän on myös vastuullinen valtiopetokseen ETA-neuvotteluiden ja EY:n liittymisen yhteydessä. Niin muodoin Koiviston vastuulle lankeaa 141- ja 142-maatalousartiklojen neuvotteluiden vilpillisyys ja salailu.

Hallitusmuodon 33 §:n tekstin mukaan presidentti määräsi ulkopolitiikasta. Niin maatalouden kuin rahapolitiikankin päätösvallan luovuttaminen maan rajojen ulkopuolelle oli ulkopolitiikkaa.

Suomen laittomasta liittymisestä EU:hun on myös vastuussa presidentti Martti Ahtisaari, ulkoasiainministeri Heikki Haavisto (kesk), ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen (kok) ja valtiosihteeri Veli Sundbäck. Lisäksi petokseen kytkeytyy muita asianomaisia, poliitikkoja, viranhaltioita ja valtavirtamediaa.

Tämä selvitys perustuu osittain EU-neuvottelijan Antti Kuosmasen kirjaan ”Suomen tie EU:n jäseneksi”. Kirja oli poistettu pikaisesti myynnistä heti painamisen jälkeen.

Kyseessä olevaa teosta voi kuitenkin lukea täältä: http://jorjaa.mbnet.fi/nettikirja.php

Teosta voi tilata myös täältä: http://www.antikvaari.fi/naytatuote.asp?id=1662816

Valtiopetoksen tunnusmerkit ETA:n ja EY:n liittymisen yhteydessä

Mauno Koivisto kertoo muistelmissaan Historian tekijät Kaksi kautta II, sivulta 534 alkaen:¹

ETA-neuvottelut saatiin ensimmäisen kerran päätökseen 22. lokakuuta 1991. Sittemmin EY-tuomioistuimen tulkinnan vuoksi neuvottelut jouduttiin vielä käynnistämään uudelleen. Tulokseen päästiin helmikuussa 1992. Tämäkin neuvottelutulos jouduttiin vielä käymään uudelleen läpi, kun Sveitsi hylkäsi ETA:n kansanäänestyksessään. Lopullisesti ETA-sopimus allekirjoitettiin maaliskuussa 1993 ja ETA tuli voimaan vuoden 1994 alussa. EY päätti joulukuun 9. päivänä 1991 huippukokouksessaan Maastrichtissa asettaa yhteisön tavoitteeksi kiinteämmän raha- ja talous- sekä poliittisen unionin. Kokouksessa otettiin myös myönteinen kanta yhteisön laajentumiseen. Jäsenyysneuvottelut ilmoitettiin voitavan aloittaa seuraavana vuonna.

Joulukuun 20. päivänä keskustelin tilanteesta Ahon kanssa.
Sanoin: “Mitä olen omalta osaltani pyrkinyt aikaansaamaan, on se, ettei haaskattaisi vaihtoehtoja. Välillä oli vaara, että ETA-hommaan ei suhtauduttaisi vakavasti. Halusin korostaa sen merkitystä, sitä, että se kuitenkin on hyvin tärkeä aikaansaada. Se on turvallinen vaihtoehto siinä tapauksessa, että muut vaihtoehdot jäävät toteutumatta.

Toinen peruslähtökohta minulla on ollut pyrkiä kaikin keinoin välttämään sitä, ettei tasavallan presidentin asema ja päätöksenteko tulisi tarpeettomasti esille.

Asiaa pitäisi kaikin tavoin pyrkiä hoitamaan parlamentaarisesti sillä tavalla, että hallitus asiaa käsittelee. Tietysti on hyvä, että minäkin olen tietoinen, mitä tapahtuu. Jos näyttäisi siltä, että tapahtuisi jotakin, joka minusta olisi vähemmän perusteltua, niin sitten minä sanoisin. Näkemykseni on, että ratkaisevat päätökset tehdään aika pian.

Maastrichtin sopimus allekirjoitettiin vuonna 1992.

Yllä esitetyn mukaan jo mananmaille mennyt M. Koivisto oli harjoittanut valtionpetoksellista toimintaa. Kyseisen muistelman kohdassa selvenee kuinka Koivisto oli tehnyt poliittisen päätöksensä euroon (Maastrictin sopimus) liittymisestä jo joulukuun 1991, kuten yllä mainittu hänen keskustelunsa pääministeri Esko Ahon kanssa 20.12.1991, paljastaa.

Koiviston mukaan Euroopan talousalueeseen (ETA) tuli liittyä siltä varalta, että toiset vaihtoehdot eivät realisoituisi. Euroopan talousalueessa Suomi oli mukana tammikuun 1. päivästä 1994 saman vuoden loppuun asti. Tämä sopimus (ETA) toimi porttina sille, että Suomi otti käyttöönsä euroalueen yhteisen rahan, euron 1.1.1999.

EU:n liittyminen oli turhaa ja myös valtiopetos

Suomi haki EY-jäsenyyttä 18. maaliskuuta 1992. Jäsenyysneuvottelut alkoivat 1. helmikuuta 1993. Samaan aikaan alkoivat neuvottelut Itävallan, Norjan, ja Ruotsin kanssa. Neuvottelutulos parafoitiin 1. maaliskuuta 1994 ja sopimus allekirjoitettiin Korfun huippukokouksessa 24. kesäkuuta 1994. Presidentti Ahtisaaren valtuuttamina pääministeri Esko Aho (kesk), ulkoasiainministeri Heikki Haavisto (kesk), ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen (kok) ja valtiosihteeri Veli Sundbäck allekirjoittivat sopimuksen.²

EU:hun liittyminen ei olisi ollut tarpeellista edes taloudellisesti. Siten EU:n päätösvallasta irtaantumisessa ei tarvitse pelätä taloudellisia seuraamuksia. Suomella on voimassaoleva ETA-sopimus, joka turvaa teollisuuden edut kuten Antti Kuosmanen toteaa kirjassaan Suomen tie EU:n jäseneksi, kirjan luvusta 1.3. Integraatio astuu parrasvaloihin ilmenee:¹

Delorsin aloite sopi erittäin hyvin Suomen tuonhetkisiin tavoitteisiin. EY-jäsenyyttä ei pidetty mahdollisena sovittaa yhteen puolueettomuuspolitiikan kanssa, joten yhdentymisen poliittiset ulottuvuudet koettiin pikemminkin rasitteeksi kuin eduksi.

Vähemmän tunnettua ehkä on, että taloudelliseltakaan kannalta EY -jäsenyyttä ei tuossa vaiheessa pidetty minään kovin edullisena vaihtoehtona. Tosiasia näet oli, että EY:n kanssa tehdyt vapaakauppasopimukset olivat olleet maataloutta lukuun ottamatta markkinaintegraation kannalta miltei samanarvoiset kuin EY:n omat yhteismarkkinat.

Kuten myös luvussa 1.4. Eurooppa muuttuu:

… Päätösvalta EY:ssä ei periaatteellisesta tärkeydestään huolimatta ollut kovin ”aineellinen” etu.  Se mitä ETAn neuvotteluvuosina opimme EY:n päätöksentekoprosesseista välillä suorastaan puistatti. ETA-sopimus näytti puutteistaan huolimatta suurin piirtein takaavan pääsyn EY:n sisämarkkinoille…¹

Ensinnäkin EU-sopimuksen hyväksymiseen liittyi kaksi vilpillisyyttä: Tekaistu EMU-varauma ja maatalousartiklojen pimitetty oikeudellisuus.

Jäljempänä esitettävään EMU-varaumaan on koottuna näkökantoja Jorma Jaakkolan kokoamasta Salainen EMU-varaumapöytäkirja –tiedostosta.

EMU-varaumapöytäkirja salattiin, ettei paljastuisi liittovaltiokehitykseen johtavat Maastricht-teemat:

1. Pöytäkirjan 6§:lä esittää:

Todettiin, että talous- ja rahaliiton osalta Suomi ilmoittaa ko. neuvotteluluvun olevan suljettavissa. Siinä yhteydessä muistutetaan, että kansalliset päätökset, joita Suomen osallistuminen EMU:n kolmanteen vaiheeseen edellyttää, tehdään aikanaan eduskunnassa ja hallituksessa.

Huomion arvoista on, että ”EMU-varauma” tarkoitti vain 5. ministeritason tapaamisessa Brysselissä 21.12.1993 luettavaa muistutusvirkettä, jota eduskunnassa hyväksikäyttäen markka saatiin hävitettyä perustuslaista ilman lakiesitystä.

EU-kansanäänestyslaki

Kansanäänestyslain (578/94) 3 §:ssä lukee:

Tuleeko Suomen liittyä Euroopan unionin jäseneksi neuvotellun sopimuksen mukaisesti?

Mainitussa kysymyksessä ovat kolme viimeistä sanaa merkittävät. Ei kansa voinut mitenkään tietää, mistä ylin valtiojohto tietoisesti vaikeni ja miten se oli sumuttanut eduskuntaa sekä kansaa? Täten edes eduskunta ei ollut tietoinen Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvästä tarkasta neuvottelun sisällöstä, jonka perusteella kansanäänestys toteutui. Niin muodoin jo EU-kansanäänestyksen kysymystekstin ja siten kansanäänestyksen lähtökohdat, olivat laittomat.

Yllä mainitun mukaan EU-kansanäänestys, ja sen tulos olivat laittomat. Juridisesti Suomi ei ole Euroopan unionin jäsenvaltio.

Lisäksi Suomi liitettiin Euroopan unioniin perustuslain vastaisesti vuonna 1994 neuvoa-antavan kansanäänestyksen perusteella. EU:n liittyminen olisi vaatinut Suomen perustuslain muuttamista 5/6-enemmistöllä. Tämä siksi, että ilman kahta käsittelyä sekä välillä pidettäviä vaaleja perustuslain muuttaminen edellyttää asian kiireelliseksi julistamisen 83.33 prosentin enemmistöllä. Liittymissopimus juoniteltiin hyväksytyksi eduskunnassa perustuslain alaan vaikuttavana kansainvälisenä velvoitteena niin sanotussa supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä, jolloin hyväksyntään riitti kahden kolmasosan määräenemmistö yhdessä käsittelyssä.

Tämä juuri yllä esitetty kohta oli vain yksi lisä esimerkki EU:n liittyvistä laittomuuksista, joihin Suomen poliittinen johto on syyllistynyt.

Euron käyttöönotto oli valtiopetos

Europarlamentaarikko Paavo Väyrysen mukaan eurojäsenyydestä päätettiin alun perinkin laillisesti väärin. Hän kritisoi sitä, että euroon liittymisestä ei tehty erillistä päätöstä, vaan asia kuitattiin pelkällä tiedonantomenettelyllä vuonna 1998. Menettely oli perustuslain vastainen.³

Euroon liityttiin ilman kansanäänestystä ja eduskunnalle ei annettu edes lakiesitystä siihen liittymisestä.

Euron käyttöönotto oli myös valtiopetos.

Muut laittomuudet

Paavo Väyrysen mukaan presidentti Sauli Niinistön ja keskeisten ministerien oikeudellinen vastuu pitää selvittää Suomen ja Naton isäntämaasopimuksen suhteen. ”Suomen täysivaltaisuutta kaventavia ratkaisuja” ei ole kaikin osin tuotu eduskunnan käsiteltäväksi, toteaa Väyrynen.

Väyrynen muistutti, että isäntämaasopimus hyväksyttiin tasavallan presidentin johdolla kokoontuneessa hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa heinäkuussa 2014. Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa istuvat normaalisti presidentin lisäksi pääministeri, ulkoministeri, puolustusministeri ja enintään neljä muuta valtioneuvoston määräämää ministeriä.

Asiaa koskevan yhteisymmärryspöytäkirjan allekirjoitti Suomen puolesta puolustusvoimain komentaja, ja kyseistä sopimusta ei tuotu eduskunnan käsittelyyn.

Sauli Niinistön harhautukset

Varatuomari Sauli Niinistö harhautti perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan ominaisuudessa suomalaisia äänestäjiä ja Suomen eduskuntaa ennen EU-jäsenyyspäätöksiä vuonna 1994. Hän kertoi, että nämä päätökset eivät tarkoita markasta luopumista, eikä näillä päätöksillä vielä eurojäsenyyttä päätetä – vaan siitä päätetään myöhemmin ja siitä tehdään erikseen oma lakialoite.

Varatuomari Sauli Niinistö harhautti perustuslakivaliokunnan puheenjohtajan ominaisuudessa suomalaisia äänestäjiä ja Suomen eduskuntaa ennen EU-jäsenyyspäätöksiä vuonna 1994.

Nämä Niinistön harhautukset löytyvät dokumentoituna ja liitettyinä virallisista eduskunnan asiakirjoista (PeVL 14/1994, UaVM 9/1994, HE 135/ 1994) ja kuten myös äänestäjille lähetetyistä tiedotteista. Osa eduskuntaa sekä valtaosa suomalaisista äänestäjistä uskoivat tähän väitteen.

Dokumentti Niinistön toiminnasta ennen vuoden 1994 EU-äänestyksiä

Tähän tiivistettyyn lukuun on saanut viitteitä Seppo Hauta-ahon (ps) vastaavasta artikkelista.

Sauli Niinistö oli avainasemassa muovailtaessa Suomen perustuslakia uusiin raameihin. Varatuomari Sauli Niinistö toimi perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana eduskuntakaudella 1991–1995.

Yllä mainitussa toimessaan Niinistö johti tietoisesti eduskuntaa sekä suomalaisia harhaan kirjaamalla valiokunnan pöytäkirjaan (PeVL 14/1994):

Valiokunnan saaman selvityksen mukaan Suomen puolelta on jäsenyydestä neuvoteltaessa todettu, että talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen siirtyminen edellyttää valtiosäännön mukaan eduskunnan myötävaikutusta. Tähän viitaten valiokunta katsoo, että liittymissopimus ei vielä voi merkitä sitoutumista osallistua talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen.⁴

Tässä Niinistö vakuuttaa selvästi sen, että markasta luopuminen sekä euroon siirtyminen eivät sisältyisi EU-liittymislaki äänestykseen.

Se, että Niinistö toimi tietoisesti huijaten suomalaisia äänestäjiä ja eduskuntaa ilmenee jäljempänä mainitusta:

Harhautuksen yhtenä keinona käytettiin väärennettyä tiedotetta, joka lähetettiin kullekin äänioikeutetulle ennen neuvoa-antavaa kansanäänestystä vuonna 1994. 

”Tiedote” informoi väittäen muun muassa Euroopan unionin muodostavan itsenäisten valtioiden yhteistyöjärjestön, ja että yhteinen valuutta olisi tulevaisuuden pyrkimyksiä. Niinistö ynnä muu poliittinen sisäpiiri oli varmasti tietoinen siitä, että tiedotteessa oli asiat täysin vääristeltyjä. Tällä valheellisella tiedotteella ja muilla julkisuudessa esiintyvillä vääristellyillä julkaisuilla on täytynyt olla vaikutusta suomalaisten äänestyskäyttäytymiseen neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä EU-jäsenyyden puolesta 16.10.1994.

Vaalituloksen vääristämisestä rikoslain mukaan määräytyy tietynpituisia vankeusrangaistuksia.

Artiklat 141 ja 142⁵

Antti Kuosmanen kertoo 141-artiklan taustalla olevista yksityiskohdista, ja lisäksi Kuosmanen kertoo luvussa ”21.30. EU alkaa vesittää”, s. 123:

”Aivan täysin tyydyttävään ratkaisuun ei silti päästy, sillä kansallisia tukia koskevat määräykset jäivät liittymisasiakirjassa siirtymäjärjestelyjä koskevaan lukuun.”

Kuosmanen paljastaa kirjassaan kaikki 141-artiklan taustalla olevat yksityiskohdat, kiteyttäen niiden seurauksen: Suomen maatalousartiklat kirjoitettiin EU-oikeudellisessa liittymissopimuksessa siirtymäjärjestelyksi.

Kansanedustaja Timo Kaunisto (kesk.) kertoi 16.1.2009 Huittisten Risto Ryti-salissa järjestetyssä Etelä-Suomen tuottajien 141-kriisikokouksessa, että 141- ja 142- tuet ovat siirtymäkauden tukia. Yksikään paikalla ollut tiedotusväline ei uutisoinut asiasta.

Jorma Jaakkola esittää nettikirjassaan:

Tampereen yliopistossa marraskuussa 2005 tarkastettu akatemiatutkija Anne Kosken väitöskirja ”Niinkö on jos siltä näyttää?” tukee raporttiani.

Koski toi keskeisesti esille 141-artiklan määräaikaisuuden sekä maatalousministeri Mikko Pesälän valehtelun lisähinnoista kaksi päivää ennen kansanäänestystä. (Koski, s. 216 ja s. 282)

SataSeutu-lehden uutinen kertoi 30.11.2005 Kosken väitöstilaisuudesta otsikoiden ”Suomi liittyi salaten ja valehdellen EU:hun”:

”Mainittakoon, että vastaväittäjänä väitöstilaisuudessa ollut EU-tohtori Teija Tiilikainen Helsingin yliopistosta ei sanallakaan kyseenalaistanut Kosken väittämiä; 141-tuen määräaikaisuutta ja Pesälän lisähintavalheita.”

Kosken väitöksestä kertoi etukäteen TV1:n A-piste 21.11.2005: Salaten ja valehdellen EU:hun.

Risto Uimosen esittämä häiriötila on ennen kaikkea valtiosääntöoikeudellinen. Näin luovutettiin Suomen itsenäinen päätöksenteko (vallan kolmijaon) – epädemokraattisin keinoin – maan rajojen ulkopuolelle.

Kuten jo artikkelin alussa todettiin, vastuun 141 ja 142 kysymyksestä kantaa presidentti Mauno Koivisto, tosin häntä ei enää saada tämän maailman tuomioistuimeen, joskin Hallitusmuodon 33 §:n tekstin mukaan presidentti määräsi ulkopolitiikasta. Niin maatalouden kuin rahapolitiikankin päätösvallan luovuttaminen maan rajojen ulkopuolelle oli ulkopolitiikkaa.

Syyt Suomen taloudelliseen taantumaan

Suomen taloudellinen taantuman syynä ovat: 

Suomen Markan tuhoaminen, (joka tapahtui vielä ilman Hallitusmuodon 72 §:stä lakiesitystä), Suomen Pankin keskuspankkirahoituksen hävittämisestä ja maan kansallisvarallisuuden sekä työnarvon luovuttamisesta ylikansallisille sijoittajille.

Ilman omaa keskuspankkirahoitusta Suomi on ajautunut kansainvälisen pankkiirieliitin kuristusotteeseen. Suomi on ollut valtionvelkaloukussa jo vuodesta 1994 alkaen. Nykyisin (10/2017) valtionvelka on hirvittävät 103 365 623 114 euroa.

Tähän taantumaan on ratkaisuna talousdemokratia. Suomella täytyy olla oma raha, ja sen paino-oikeus. Tarvitaan siis oma keskuspankkirahoitus.

Ilman omaa keskuspankkirahoitusta Suomi on ajautunut kansainvälisen pankkiirieliitin kuristusotteeseen.

Suomen taloudelliseen ja poliittiseen eheytymiseen tähtäävät toimenpiteet ovat tiivistäen seuraavat:

• Euroopan Unionista irrottautuminen
• Euroopan talous- ja rahaliitosta (EMU:ta) eli eurosta eroaminen
• Itsenäinen talouspolitiikka; oma raha ja sen paino-oikeus
• Hyvinvointivaltion uudelleen perustaminen sekä sen kehittäminen
• Erottava isäntämaasopimuksesta
• Luotava ystävälliset ja yhteistyökykyiset suhteet Venäjään (puolueettomuuspolitiikka kunniaan)

Muita tavoitteita:

• Suomea ei saa kytkeä Pohjois-Atlantin liiton Naton-jäseneksi
• Suomi ei saa liittyä vapaakauppasopimuksiin (esim. TTIP)
• Lisäksi pakolaisvyörytys on loputtava ja elintasopakolaiset palautettava lähtömaihinsa
• Puoluetuki lopetettava

https://www.magneettimedia.com/valtiopetokset-suomessa/

Markku Juutinen

Lue myös: Vainovalkea

Lähteet

1. Koivisto, Mauno (1995).Historian tekijät Kaksi kautta II.
2. Reimaa, Markku (1992–1997) Valmistautuminen EU-jäsenyyteen loi uusia toimintatapoja. EU-kansalaistiedotus Suomessa.
3. US (14.7.2015). https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/89096-paavo-vayrynen-suomi-liittyi-euroon-vastoin-perustuslakia-kansanaanestys-eurosta
4. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Lausunto/Documents/pevl_14+1994.pdf (Sivu 4.
5. Kuosmanen, Antti (1999). Suomen tie EU:n jäseneksi: http://jorjaa.mbnet.fi/nettikirja.php

………….

Eurooppatiedotus: http://www.eurooppatiedotus.fi/doc/fi/julkaisut/EU-kronologiaSU.pdf s. 36

http://jorjaa.mbnet.fi/emupetos.php

http://www.iltalehti.fi/politiikka/201711172200540493_pi.shtml

http://seppohautaaho.puheenvuoro.uusisuomi.fi/147807-sauli-niinisto-65-v-tassa-muistutus-kansan-harhauttamisesta

___

MILITIA JIHAD MEMBERS WAR CRIMINALS LIVING IN FINLAND, SWEDEN, GERMANY...

MILITIA MEMBERS IN THE EU                                                  منتسبي المليشيات في اوربا 

Below is a completion of details of Members of Iranian Backed Miltias who have used the Refugee influx into the EU to present themselves as Refugees.These Militia Members have participated in war crimes in Iraq. They are also paid members of a fighting force in that country and are inpersonating innocent people in order to get into the EU.

Also an article from an EU based Newspaper discussing one case that was followed by Guy Van Vlierden from the Het Laatste Nieuws Rightwinger Newspaper

ONGOING PROJECTS IN EU

https://cicj.org/events/undesirable-and-unreturnable/

https://cicj.org/research/escaping-justice/ 

___

Ei lainkaan yllättäen ja pyytämättä

13.11.2015 09:43 Timo Isosaari

Suomeen tulleen pakolaistulvan on täytynyt olla hallituksen tiedossa viimeistään vuonna 2012, koska viranomaisvalmistautuminen aloitettiin jo 2013 SPR:n johdolla.

Kaksivuotisen hankkeen tavoitteena oli valmistautua jopa 100 tuhannen pakolaisen ”yllättävään” vastaanottotarpeeseen, kuten SPR:n tiedotteesta ilmenee. (Tiedotteeseen pääsee ao. otsikkoa klikkaamalla)

MAVA - JÄRJESTÖJEN TEHTÄVÄT MAAHANTULOVARAUTUMISESSA (ERF 01121A)

”Euroopan Pakolaisrahasto on myöntänyt rahoituksen Suomen Punaisen Ristin hankkeelle ”MAVA - Järjestöjen tehtävät maahantulovarautumisessa”.

Hankkeen on suunniteltu kestävän 2 vuotta ja rahoitus on nyt myönnetty vuodelle 2013. Hankkeen aloitus on tapahtunut helmikuussa 2013.


Hankkeen kansallisesta rahoituksesta vastaavat ensimmäisen vuotena Maahanmuuttovirasto, sisäasiainministeriön maahanmuutto-osasto, sosiaalija terveysministeriö sekä Suomen Punainen Risti. 

Muita hankkeen yhteistyökumppaneita ovat Aluehallintovirastot (AVI), Elinkeino- ja ympäristökeskukset (ELY), Suomen pelastusalan keskusliitto (SPEK), Vapaaehtoinen pelastuspalvelu (Vapepa) sekä eri järjestöt.”

Kuten yllä olevasta lainauksesta ilmenee, kaikki viranomaistahot ovat olleet rahoittamassa hanketta ja osallistuneet koulutuksiin, joilla tilanteeseen on varauduttu.

Ylekin on riemuinnut Suomen viranomaisten erinomaisesta reagointikyvystä: ” Suomen reilussa sadassa vastaanottokeskuksessa asuu nyt noin 25 300 turvapaikanhakijaa. Vielä maaliskuussa vastaanottokeskuksia oli vain 17 ja niissä muutama tuhat asukasta.”

Kaikki mediavinkuna puutteellisista resursseista ja koko yllätysmomentti ovat olleet pelkkää teatteria. Tällainen operaatio olisi ollut täydellisen mahdoton ilman huolellista ennakkovalmistelua.

Suomalaistenkin pitäisi jo käsittää, ettei politiikassa mikään tapahdu sattumalta. Irakissa on sodittu jo 10 vuotta ja Syyriassakin pian 5 vuotta. Yhdysvallat ilmoitti vetäytyvänsä Irakista jo ennen pakolaiskriisin alkua (mikä tietysti motivoi ”väärissä leireissä” sotineita nuoria miehiä katoamaan paikkakunnalta pikaisesti).

Tarvitsee enää esittää kysymys ”miksi”, eikä siihenkään ole kovin vaikea vastata.

Keskuspankkiirit nimittäin tiesivät jo tuolloin, että niin FEDin kuin EKPn toimet 2008 alkaneen talouskriisin ratkaisemisessa ovat menossa täysin päin helvettiä, eikä niiden työkalupakissa ole ainuttakaan välinettä täydellisen talouskatastrofin estämiseen, ainoastaan viivyttämiseen. Sellaisia ei ole myöskään millään hallituksella tai niiden yhteistyöelimillä. Tämä käy välillisesti ilmi Group of Thirty-nimisen järjestön lokakuussa julkaisemasta raportista. Siinä varoitettiin varsin selväsanaisesti aiheutuneista riskeistä ja poliittisten toimenpiteiden tarpeesta.

Koska poliittisiakaan ratkaisuja ei ole, on jostakin saatava ulkopuolinen syypää kriisin eskaloitumiseen, jotta kokonaan lapasesta riistäytynyt finanssijärjestelmä ja vallassa olevat poliitikot eivät menettäisi kasvojaan. ”Hallitsematon” pakolaistulva lienee ollut ainoa, mitä hätäpäissään keksittiin. Yhdysvalloissa nimittäin toteutetaan omaa variaatiota invaasiosta, myöntämällä nopeutetusti työlupia miljoonille laittomille siirtolaisille.

Toki taustalla vaikuttaa myös geopoliittinen sapelien kalistelu, mutta ihmisiä tässä ei ole tarkoitus pelastaa, vaan järjestelmää, joka hoippuu tuhoutumisen partaalla.

http://iitimo.puheenvuoro.uusisuomi.fi/206431-ei-lainkaan-yllattaen-ja-pyytamatta 

___

’MAVA – Järjestöjen tehtävät maahantulovarautumisessa’ on Euroopan pakolaisrahaston tukema hanke, jota hallinnoi Suomen Punainen Risti. 

Hankkeen tavoitteena on vahvistaa Punaisen Ristin ja muiden valmiusjärjestöjen maahantulovarautumista ja yhteistyötä viranomaisten kanssa tilanteissa, joissa Suomeen saapuu yllättäen suuri määrä turvapaikanhakijoita tai tilapäistä suojelua saavia henkilöitä. Hankkeella vahvistetaan samalla viranomaisten alueellisia valmiusjärjestelmiä.

MAVA -hanke järjestää yhdessä Suomen Punaisen Ristin Hämeen piirin kanssa koulutuksen, jossa esitellään Suomen Punaisen Ristin roolia ja tehtäviä maahantuloon varautumisessa.

Kohderyhmä: Koulutus on suunnattu Punaisen Ristin ammattihenkilöstölle ja vapaaehtoisille.

Tavoitteet:

Osallistujat perehtyvät lyhyesti Suomen Punaisen Ristin maahanmuuttajatyöhön, valmiussuunnitelmaan ja sen perusteisiin sekä järjestön tehtäviin eri tilanteissa. Varautumisen käsitettä syvennetään maahantulovarautumisen osalta. Osallistujat perehtyvät alan tärkeimpiin käsitteisiin ja saavat kokonaiskuvan siitä, mitä tapahtuu, jos maahantulijoiden määrä oleellisesti kasvaa. Perehdytään väliaikaismajoituksen järjestämiseen ja osallistujat saavat valmiuksia työskentelyyn tilanteissa, missä tarvitaan nopeita toimenpiteitä uusien maahantulijoiden majoittamiseksi olemassa olevien vastaanottokeskusten ulkopuolelle.

Lisätietoja koulutuksen sisällöstä: Koordinaattori Ari Haaranen, ari.haaranen@redcross.fi,
040 727 6691.
https://www.punainenristi.fi/tapahtumat/maahantulovarautumisen-koulutus

MAVA –hankkeen ensimmäisen vuoden (2013) tavoitteena oli vahvistaa Punaisen Ristin ja muiden valmiusjärjestöjen maahantulovarautumista ja yhteistyötä .

Sisäministeriön ohjeen mukaan laajamittaisen maahantulon varautumisessa majoituspaikkatavoite kaikkien ELY-keskusten alueella on yhteensä 80 000

Kataisen hallitus oli Suomen tasavallan 72. hallitus.
Se muodostettiin vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen ja toimi 22. kesäkuuta 2011 – 24. kesäkuuta 2014. Hallituksen pääministerinä toimi Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen ja siihen kuuluivat kokoomuksen lisäksi SDP, vihreät, Suomen ruotsalainen kansanpuolue ja kristillisdemokraatit sekä huhtikuuhun 2014 saakkavasemmistoliitto. Hallitus hajosi Kataisen jätettyä paikkansa kokoomuksen puheenjohtajana ja pääministerinä saatuaan paikan EU-komissiosta.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Kataisen_hallitus

ministeri	tehtävässä	puolue
Pääministeri Jyrki Katainen	22.6.2011–24.6.2014		Kok.
Valtiovarainministeri, pääministerin sijainen Jutta Urpilainen Antti Rinne	22.6.2011–6.6.2014 6.6.2014–24.6.2014		SDP
Ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja	22.6.2011–24.6.2014		SDP
Ulkomaankauppa- ja eurooppaministeri Alexander Stubb [Huom 1]	22.6.2011–24.6.2014		Kok.
Kehitysministeri Heidi Hautala [Huom 2] Pekka Haavisto [Huom 3]	22.6.2011–17.10.2013 17.10.2013–24.6.2014		Vihr.
Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson	22.6.2011–24.6.2014		RKP
Sisäministeri (sisäasiainministeri v. 2013 loppuun) Päivi Räsänen [Huom 4]	22.6.2011–24.6.2014		KD
Puolustusministeri Stefan Wallin Carl Haglund	22.6.2011–5.7.2012 5.7.2012–24.6.2014		RKP
Liikenne- ja kuntaministeri Henna Virkkunen [37][Huom 5]	4.4.2014–24.6.2014		Kok.
Opetusministeri Jukka Gustafsson Krista Kiuru Opetus- ja viestintäministeri Krista Kiuru [38]	22.6.2011–24.5.2013 24.5.2013–4.4.2014 4.4.2014–24.6.2014		SDP
Kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen [38][Huom 6]	4.4.2014–24.6.2014		SDP
Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen	22.6.2011–24.6.2014		Kok.
Elinkeinoministeri Jyri Häkämies [Huom 7] Jan Vapaavuori	22.6.2011–16.11.2012 16.11.2012–24.6.2014		Kok.
Työministeri Lauri Ihalainen [Huom 8]	22.6.2011–24.6.2014		SDP
Sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko	22.6.2011–24.6.2014		Kok.
Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson [Huom 9] Susanna Huovinen [38][Huom 10]	22.6.2011–24.5.2013 24.5.2013–24.6.2014		SDP
Ympäristöministeri Ville Niinistö	22.6.2011–24.6.2014		Vihr.
Hallinto- ja kuntaministeri Henna Virkkunen [Huom 11]	22.6.2011–4.4.2014		Kok.
Asunto- ja viestintäministeri Krista Kiuru [Huom 12] Pia Viitanen [Huom 13]	22.6.2011–24.5.2013 24.5.2013–4.4.2014		SDP
Liikenneministeri Merja Kyllönen [36]	22.6.2011–4.4.2014		Vas.
Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki [Huom 14][36]	22.6.2011–4.4.2014		Vas.

____

IRAQI MILITIAMEN INFILTRATE EUROPEAN SHORES

Below is a list of names collected over the past two years, as part of an ongoing effort by FRB to identify former militia members, impersonating innocent people to gain asylum.

If there is any information or incidents you would like to report, please contact us here.

Foreign Relations Bureau - Iraq - United Kingdom         هيئة العلاقات الخارجية - العراق - المملكة المتحدة

FRB-I is a non profit making unincorporated body operating under the Laws of England. 

Registered Office at Arab Lawyers Network of 28 Lings Coppice, London SE21 8SY 
From Iraq to Syria, Yemen to Libya, the fires of war burn brightly across the region as a refugee crisis of mammoth proportions snowballs.

Thousands from these countries have risked their lives to flee violence and persecution as the fog of war settles more permanently over the places they once knew as home. Families, singletons, unaccompanied children were not alone in their decision.

Militia fighters, of various political stripes, took their chances by melting away amid the waves of civilians clambering to safety through uncertain waters and terrains. Despite having exchanged their rifles for a life away from the frontlines, many of these men are wanted on charges of terrorism and crimes against humanity.

Below is a list of names collected over the past two years, as part of an ongoing effort by FRB to identify former militia members, impersonating innocent people to gain asylum. If there is any information or incidents you would like to report, please contact us here.

First Name: Sajad (or) Sajjad Middle Name: Last Name: Arabic Name: سجاد Last known location: Brussels Organizational Affiliation: Kataeb Al Imam Ali Miltia Source: https://www.google.co.uk/imgres?imgurl=https://pbs.twimg.com/media/COzIhxdVAAArcSH.jpg First Name: Faaz Middle Name: Last Name: Abrahim Arabic Name:  فايز ابراهيم Last known location:  Germany Organizational Affiliation:  Director of Alsalam TV channel (Militia affiliated) Source: https://twitter.com/Hiyot_588jwf/status/643024427920322560?s=09 First Name:  Ahmad Middle Name: Last Name: Al-kathmawi Arabic Name:  احمد الكظماوي / احمد الكضماوي Last known location: Germany Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/suniya_iq/status/643012301394739200 First Name:  Ghassan Middle Name: Last Name: Al-alkhazaly Arabic Name: غسان الخزعلي Last known location:  Sewden Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/suniya_iq/status/642300849079885824 First Name:  Ahmed Middle Name: Last Name: Shadhan Arabic Name: احمد شدهان Last known location: Sweden Organizational Affiliation: Iraqi Army Source:  https://www.facebook.com/permalink.php?story_fbid=412747405594440&id=100005775519577 First Name: Hassan Middle Name: Last Name: Alamiri Arabic Name: حسن العامري Last known location: Germany or Finland Organizational Affiliation: Hizib alla-iraq Militia Source:  https://mobile.twitter.com/Ahmed_2010/status/641540691961577473?s=09 First Name: Alawi Middle Name: Last Name: Al-khazraqi Arabic Name:  علاوي الخزرجي Last known location: Germany Organizational Affiliation:  Iraqi army Source:  https://www.facebook.com/permalink.php?story_fbid=813068328812282&id=100003273669869 First Name: Ahmed Middle Name: Last Name: Alkhafaji Arabic Name:  احمد الخفاجي Last known location:  Sweden Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/Hiyot_588jwf First Name: Bashar Middle Name: Yaseen Last Name: Alshimary Arabic Name: بشار الشمري Last known location:  Germany Organizational Affiliation: Saraia Ashoraa Militia Source: https://www.facebook.com/besho.yaseen.1?fref=photo First Name:  Nihad Middle Name: Last Name: Hassan Arabic Name:  نهاد حسن Last known location: Sweden Organizational Affiliation: Ministry of Interior Source: https://www.facebook.com/nihad.iraq23 First Name: Ammar Middle Name: Last Name: Alziady / Al-ziadi Arabic Name:  عمار الزيادي Last known location: Turkey Organizational Affiliation: Asa'ib Ahl al-haq Militia Source: https://www.facebook.com/profile.php?id=100006515387104recent update 20.04.2016 he is in Helsinki http://mvlehti.net/2016/03/18/suspended-sentence-for-iraqi-asylum-seeker-in-finland-for-successfully-lying-in-court-shocking-pictures/ First Name: Mustafa Middle Name: Last Name: Al-azawi / Alazawi Arabic Name:  مصطفى العزاوي Last known location:  Greece Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://www.facebook.com/profile.php?id=100002620882323 Update 28.04.2016 is in Oulu, Finland. http://mvlehti.net/2015/11/22/netti-muistaa-mita-militantti-facesta-poistaa/ http://mvlehti.net/2015/12/12/taas-yksi-etsitty-sotarikollinen-loytynyt-suomesta/ http://mvlehti.net/2016/02/09/etsitty-sotarikollinen-mustafa-al-azawi-on-oulun-sanginsuussa-mukana-reittikartta-poliisille/ http://mvlehti.net/2016/02/12/mahdollinen-sotarikollinen-sanginsuun-yksikossa-poliisi-reagoi/ First Name: Haidar Middle Name: Last Name:  Aljabiri/ Al-jabiri Arabic Name:  حيدر الجابري Last known location: Germany Organizational Affiliation: Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/Hiyot_588jwf/status/643467571757477888?s=09 First Name:  Murtaja Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name:  مرتجى Last known location: Finland Organizational Affiliation: Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://www.facebook.com/aso.aso.3133719?fref=ts First Name: Sajad Middle Name: Last Name: Al-bahadli Arabic Name:  سجاد البهادلي Last known location:  Germany Organizational Affiliation:  Hizib alla-iraq Militia Source: https://twitter.com/IraqSurveys First Name:  Mohammad Ali Middle Name: Yass Last Name: Al-timimi Arabic Name: محمد علي ياس التميمي Last known location: Al-hashid al-shaabi Militia Organizational Affiliation: Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://www.facebook.com/profile.php?id=100009541842287&sk=photos First Name:  Unknown Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name:  Unknown Last known location: Austria Organizational Affiliation:  Kataib Imam Ali Militia Source: https://twitter.com/Newsofiraq First Name: Haidar Middle Name: Last Name: Al-Afghani Arabic Name: حيدر الافغاني Last known location:  Austria Organizational Affiliation: Hizb Alla Militia Source: https://www.facebook.com/haderso?fref=ts First Name: Laith Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name:  ليث Last known location:  Neustadt, Bremen، Germany Organizational Affiliation: Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/Omar1IQ First Name: Mohamad Middle Name: Alsakar Last Name: Al-Saadon Arabic Name:  محمد الصكر السعدون Last known location: Sweeden and planning to continue to Finland Organizational Affiliation: Swat Source: https://www.facebook.com/mohamed.iraq90 First Name: Mohammad Middle Name: Last Name: Al-Quraini Arabic Name: محمد القريني Last known location:  Germany Organizational Affiliation: Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/From__A2Z/media  First Name: Wisam Middle Name: Last Name: Al-timimi Arabic Name:  وسام التميمي Last known location: Finland Organizational Affiliation: Swat Source: https://www.facebook.com/wissam.net First Name: Ahmed Middle Name: Last Name: Al-sweeadi Arabic Name: احمد السويعدي Last known location:  Sweden Organizational Affiliation:  Ministry of Interior Affairs Source: https://twitter.com/From__A2Z/media First Name: Unknown Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name: Unknown Last known location: Austria Organizational Affiliation: Al-hashid al-shaabi Militia Source:  https://twitter.com/From__A2Z/media First Name: Sajad Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name:  سجاد Last known location: Finland Organizational Affiliation: Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/From__A2Z/media First Name: Dhiaa'a Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name: ضياء / ضيو الحنش Last known location: Turkey Organizational Affiliation: Iraqi Army Source: https://www.facebook.com/profile.php?id=100007353253115 First Name: Rafat Middle Name: Last Name: Altmeme Arabic Name: رأفت التميمي Last known location:  Belgium Organizational Affiliation: Asa'ib Ahl al-haq Militia Source: https://www.facebook.com/rafat.altmeme Recent info on 25.04.2016  he is in Helsinki ​http://mvlehti.net/2016/03/28/takiainen-josta-suomi-ei-paase-millaan-eroon-rafat-altmeme/_ First Name:  Murtadha Middle Name: Last Name:  AL Zubaidi Arabic Name: مرتضى الزبيدي Last known location: Finland Organizational Affiliation:  Ministry of Defense Source: https://www.facebook.com/murtadha.al.zubayde?fref=ts First Name: Unknown Middle Name: Last Name: unknown Arabic Name: مزاحم الحنين Last known location: Sweden Organizational Affiliation: Asa'ib Ahl al-haq Militia Source: https://www.facebook.com/profile.php?id=100006892711344&fref=photo First Name:  Muhanad Middle Name: Last Name: Jalal Arabic Name:  مهند جلال Last known location:  Finland Organizational Affiliation: Iraqi Army Source:  https://www.facebook.com/profile.php?id=100004441980826 First Name: Ali Middle Name: Last Name: Hatim Arabic Name: علي حاتم Last known location: Germany Organizational Affiliation: Asa'ib Ahl al-haq Militia Source: https://twitter.com/From__A2Z/media First Name: Mahdi Middle Name: Al wahaily Last Name: Arabic Name: مهدي الوحيلي Last known location: Sewden Organizational Affiliation:  Member of intelligence, devision 1 in Anbar Source: https://twitter.com/ansargmcir/media First Name: Karrar Middle Name: Last Name: Al-najar Arabic Name: كرار النجار Last known location: Greece Organizational Affiliation: Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/ansargmcir/media First Name: Saif Middle Name: Last Name: Al-robaei Arabic Name: سيف الربيعي Last known location: Germany Organizational Affiliation: Asa'ib Ahl al-haq Militia Source:  https://www.facebook.com/profile.php?id=100005077215446 First Name: Ali Middle Name: Thamir Last Name: Al-kurdi Arabic Name: علي ثامر الكردي Last known location:  Finland Organizational Affiliation: Hizb Alla Militia Source: https://www.facebook.com/profile.php?id=100008880642960&sk=photos First Name: Abbas Middle Name: Last Name: Al-sultani Arabic Name: عباس السلطاني Last known location: Belgium- Brussels Organizational Affiliation: Iraqi Army Source: https://www.facebook.com/profile.php?id=100007049010453&ref=br_rs First Name: Ali Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name:  علي Last known location: Austria Organizational Affiliation: Iraqi Army Source:  https://www.facebook.com/profile.php?id=100007056708906 First Name: Saif Middle Name: Last Name: Al-daraji Arabic Name: سيف الدراجي Last known location: Finland Organizational Affiliation: Al-hashid al-shaabi Militia Source:https://www.facebook.com/people/%D8%B3%D9%8A%D9%88%D9%81%D9%8A-%D8%A7%D9%84%D9%84%D9%87-%D8%A7%D9%84%D8%AF%D8%B1%D8%A7%D8%AC%D9%8A/100004428731111 First Name: Ali Middle Name: Last Name: ُُTurkmen Arabic Name: علي تركمان Last known location: Turkey Organizational Affiliation: Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://www.facebook.com/alisalhea.salhea/media_set?set=a.330405057118051.1073741831.100004456777683&type=3 First Name: Sadiq Middle Name: Hadi Last Name: Abdolla Arabic Name: صادق هادي عبد الله Last known location: Sewden Organizational Affiliation: Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://www.facebook.com/sadaq.Aliraqe_ First Name: Raad Middle Name: Ano Ghaneem Last Name: Al- najafi Arabic Name: رعد ابو غنيم Last known location: Germany Organizational Affiliation: Iraqi Police Source: https://www.facebook.com/raad.raad.330 First Name: Husain Middle Name: Last Name: Al-furiji Arabic Name: حسين الفريجي Last known location: Germany- Konstanz Organizational Affiliation:  Saraia Alsalam Militia Source: https://www.facebook.com/Iraqe.Revolution/photos/pcb.908233965878309/908233475878358/?type=3&theater First Name: Anmar Middle Name: Last Name: Al-arraji Arabic Name: انمار الاعرجي Last known location: Austria Organizational Affiliation: Hizb Alla Militia Source:https://www.facebook.com/Iraqe.Revolution/photos/a.246481575386888.50727.179025415465838/908232229211816/?type=3&theater First Name: Muther Middle Name: Muhannad Last Name: Al-obadi Arabic Name: مضر مهند العبادي Last known location: Austria Organizational Affiliation: Asa'ib Ahl al-haq Militia Source: https://www.facebook.com/Iraqe.Revolution/photos/a.246481575386888.50727.179025415465838/907952289239810/?type=3&theater_ First Name: Unknown Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name: Unknown Last known location:  Unknown Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source:https://www.facebook.com/Iraqe.Revolution/photos/pb.179025415465838.-2207520000.1443659540./907641145937591/?type=3&theater_ First Name: Abdulla Middle Name: Last Name: Khalil Arabic Name: عبدالله خليل Last known location: Belgium Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source:https://www.facebook.com/Iraqe.Revolution/photos/pcb.908558925845813/908558869179152/?type=3&theater First Name: Ammar Middle Name: Last Name: Adnan Arabic Name: عمار عدنان Last known location: Greece Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source:https://www.facebook.com/Iraqe.Revolution/photos/pcb.909218512446521/909218382446534/?type=3&theater_ First Name: Mohaimen Middle Name: Last Name: Adel Arabic Name: مهيمن عادل Last known location: Austria Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source:https://www.facebook.com/Iraqe.Revolution/photos/a.246481575386888.50727.179025415465838/910058625695843/?type=3&theater First Name: Ahmad Middle Name: Salam Last Name: Al-timimi Arabic Name: احمد سلام التميمي Last known location: Belgium Organizational Affiliation:  Iraqi Army Source:https://www.facebook.com/Iraqe.Revolution/photos/a.246481575386888.50727.179025415465838/910060685695637/?type=3&theater First Name: Salam Middle Name: Last Name: Al-musawi Arabic Name: سلام الموسوي Last known location: Belgium Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source:https://www.facebook.com/Iraqe.Revolution/photos/a.246481575386888.50727.179025415465838/910061912362181/?type=3&theater First Name: Ali Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name: علي Last known location: Finland Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://www.facebook.com/profile.php?id=100000922681072 First Name: Muhanad Middle Name: Last Name: Al-abadi Arabic Name: مهند العبادي Last known location: Sweden Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://www.facebook.com/Iraqe.Revolution/photos/pcb.910210009014038/910209985680707/?type=3&theater First Name: Alla Middle Name: Last Name: Hussain (Known as Alla Michael) Arabic Name: علاء حسين Last known location: Austria Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source:https://www.facebook.com/Iraqe.Revolution/photos/a.246481575386888.50727.179025415465838/910216805680025/?type=3&theater_ First Name: Alla Middle Name: Last Name: Yaseen Arabic Name: علاء ياسين Last known location: Germany Organizational Affiliation:  Iraqi Army Source:https://www.facebook.com/Iraqe.Revolution/photos/pcb.910248092343563/910247869010252/?type=3&theater First Name: Unknown Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name: Unknown Last known location: Germany Organizational Affiliation:  Iraqi Army Source:https://www.facebook.com/Iraqe.Revolution/photos/pcb.910356322332740/910356265666079/?type=3&theater First Name: Ali Middle Name: Last Name: Almoula Arabic Name: علي المولى Last known location: Europe Organizational Affiliation: Al-hashid al-shaabi Militia Source:https://www.facebook.com/Iraqe.Revolution/photos/pcb.910594858975553/910594808975558/?type=3&theater First Name: Ahmed Middle Name: Last Name: Salam Arabic Name: احمد سلام Last known location: Austria Organizational Affiliation:  Saraia Alsalam Militia Source:https://www.facebook.com/Iraqe.Revolution/photos/a.246481575386888.50727.179025415465838/910629402305432/?type=3&theater First Name: Unknown Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name: Unknown Last known location: Europe Organizational Affiliation:  Hizb Alla Militia Source: https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/media?lang=en _ First Name: Ahmed Middle Name: Last Name: Al-Ameri Arabic Name: احمد العامري Last known location: Austria Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source:  https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/media?lang=en&lang=en First Name: Unknown Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name: Unknown Last known location: Europe Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source:  https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/media?lang=en&lang=en First Name: Unknown Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name: Unknown Last known location: Europe Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source:  https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/media?lang=en&lang=en First Name: Mobder Middle Name: Mohee Last Name: Al-hussaini Arabic Name:  مبدر محي الحسيني Last known location: Bruxelles, Manitoba Organizational Affiliation: Iraqi Army- SWAT Source: https://www.facebook.com/mbdr.madrid First Name: Unknown Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name: Unknown Last known location: Europe Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/media?lang=en&lang=en First Name: Unknown Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name: Unknown Last known location: Europe Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/media?lang=en&lang=en First Name: Ahmed Middle Name: Diksen Last Name: Al-waeely Arabic Name: احمد دكسن الوائلي Last known location: Finland Organizational Affiliation:   IRGC Militia Source: https://www.facebook.com/ahmediraQ200 First Name: Unknown Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name: Unknown Last known location: Europe Organizational Affiliation:  Iraqi Army Source: https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/media?lang=en&lang=en First Name: Unknown Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name: Unknown Last known location: Germany Organizational Affiliation:  Iraqi Army Source: https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/media?lang=en&lang=en First Name: Hussein Middle Name: Last Name: Azawi Arabic Name: حسين عزاوي Last known location: EU Organizational Affiliation:   Iraqi Army Source:  https://twitter.com/EU_MilitiaWatch First Name: Unknown Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name: Last known location:  EU Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/status/663431042880155648 First Name: Ali Middle Name: Last Name: Galeel Arabic Name: علي غليل Last known location: EU Organizational Affiliation: Iraqi Army Source: https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/status/661876945437794304 https://www.facebook.com/profile.php?id=100006702783639  First Name:  Unknown Middle Name: Last Name:  Unknown Arabic Name: Last known location:  EU Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/status/662590240788504576  First Name:  Mohaimen Middle Name:  Adel Last Name:  Unknown Arabic Name: مهيمن عادل Last known location:  EU Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/status/662315998201147392 Recent update from viewers arrived on 27.04.2016 Present location is Helsinki  (FINLAND) Using name : Mohemn Al-Zubaidi http://mvlehti.net/2016/04/27/sotarikollinen-loytyi-suomesta-paivakodista/ http://mvlehti.net/2015/12/14/irakin-viranomaisten-etsintakuuluttama-sotarikollinen-mohaimen-adel-alias-mohemn-al-zubaidi-asuu-helsingissa/http://mvlehti.net/2016/04/28/yksi-kerta-ei-riittanyt-turvapaikanhakijat-kavivat-kerhossa-kolmesti/ http://mvlehti.net/2016/04/28/kangasalan-seurakunta-altisti-lapset-pedofiileille-ja-vakaville-sairauksille/ First Name:  Unknown Middle Name: Last Name:  Unknown Arabic Name: Last known location:  EU Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source:  https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/status/662304165725605889 Recent update 28.04.2016 ​ ​http://mvlehti.net/2016/04/29/toinenkin-etsintakuulutettu-sotarikollinen-kangasalan-paivakerhossa/ http://mvlehti.net/2016/04/29/toinenkin-etsintakuulutettu-sotarikollinen-kangasalan-paivakerhossa/ First Name:  Unknown Middle Name: Last Name:  Unknown Arabic Name: Last known location:  EU Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source:  https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/status/662023853904908289 First Name:  Unknown Middle Name: Last Name:  Unknown Arabic Name: Last known location:  EU Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/status/662009492272455681 First Name:  Unknown Middle Name: Last Name:  Unknown Arabic Name: Last known location:  EU Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source:  https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/status/661864391843962880 First Name:  Unknown Middle Name: Last Name:  Unknown Arabic Name: Last known location:  EU Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/status/661854987031592960 First Name:  Hussam Middle Name: Last Name:  Abdul Kareem Arabic Name: Last known location:  EU Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://twitter.com/EU_MilitiaWatch/status/661651009832411136  First Name:  Mzahem Middle Name: Last Name:  Alhaneen Arabic Name: Last known location:  Finland Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://www.facebook.com/profile.php?id=100006892711344&sk=photos First Name: Mohamad  and his father Middle Name: Last Name: Alwafi Arabic Name: محمد الوفي مع والده Last known location: Turkey Organizational Affiliation:  Saraia Alsalam Militia Source: https://www.facebook.com/latifyahiapage/photos/pcb.470317093166740/470315493166900/?type=3&theater First Name: Amir Middle Name: Last Name: Unknown Arabic Name: امير Last known location: Sweden Organizational Affiliation:  Al-hashid al-shaabi Militia Source: https://www.facebook.com/latifyahiapage/photos/pcb.468170336714749/468169673381482/?type=3&theater First Name: Ahmed Middle Name: Last Name: Al-fatklawi Arabic Name: احمد الفتلاوي Last known location: Finland Organizational Affiliation:  Iraqi Army Source: https://www.facebook.com/latifyahiapage/photos/pcb.465293600335756/465293440335772/?type=3&theater First Name: Haidar Middle Name: Last Name: Al-saedy Arabic Name: حيدر الساعدي Last known location: Finland Organizational Affiliation: Al-hashid al-shaabi Militia  Source: https://www.facebook.com/latifyahiapage/photos/pcb.465293233669126/465293003669149/?type=3&theater http://www.frbiu.com/militias-in-eu-160516061578158715761610-1605160416101588161015751578-16011610-15751608158515761575.html Foreign Relations Bureau - Iraq - United Kingdom          هيئة العلاقات الخارجية - العراق - المملكة المتحدة

___

Suomen historian harhaisin ja tuhovoimaisin valtioneuvosto - Rinteen teinityttöhallitus

https://valtioneuvosto.fi/rinteen-hallitus/ministerit

___

Lähi-idästä uhkaava pakolaisaalto torjuttava päättäväisesti

Tietoja kirjoittajasta

Jukka Hankamäki

Tässä blogissa käsittelen yhteiskuntafilosofisia ja -poliittisia asioita sekä kulttuurin ajankohtaisilmiöitä. Filosofisilla tarkasteluillani haluan osoittaa, miksi poliittinen korrektius on uhka järjen käytölle, tieteelle ja sananvapaudelle ja sitä kautta koko yhteiskunnalle.

Aiheitani ovat kulttuurien väliset suhteet, maahanmuutto, mediakulttuuri, turvallisuuspolitiikka, talous, seksuaalimoraalin kysymykset sekä työvoima-, sosiaali- ja koulutuspolitiikka. Näkökulmani ja menetelmäni liittyvät käytännölliseen filosofiaan. Kirjoituksissani on (1) asioihin itseensä kantaa ottava taso, (2) ilmiöitä tieteellisesti tulkitseva metataso ja (3) joukkotiedotuksen ideologisuutta analysoiva mediakriittinen taso.

Verkkokolumneja on luvallista lainata, kunhan mainitsee lähteen ja tekijän. Akateemisissa yhteyksissä toivon viitattavan kirjoituksistani toimitettuihin teoksiin ”Sensuurin Suomi”, ”Kansanvallan varkaat”, ”Valhe kaatuu”, ”Minuutti on mennyt”, ”Sanaakaan en vaihtaisi pois” ja ”Vastahankaan”, jotka löytyvät teosteni luettelosta.

Copyright © 2006 – 2019 Jukka Sakari Hankamäki

11. lokakuuta 2019

Lähi-idästä uhkaava pakolaisaalto torjuttava päättäväisesti

Muutamat asioista mitään ymmärtämättömät vipusivat aikoinaan Turkkia Euroopan unionin jäseneksi. Eräs heistä oli EU:n laajentumiskomissaarina toiminut Olli Rehn (kesk.), joka palkittiin sittemmin Suomen Pankin pääjohtajan viralla. Pankissa tuhoamista vielä riittää.

Turkki on nyt uhannut päästää Eurooppaan miljoonia pakolaisia, mikäli EU arvostelee Turkin Syyriaan tekemää hyökkäystä. Turkin ja Syyrian kompleksisista suhteista ja Syyriassa vallitsevan sisällissodan syistä voitte lukea tarkemmin täältä.

Tämän viikon tapahtumien valossa on entistäkin selvempää, että Turkki ei kuulu Eurooppaan, eikä sille jatkossakaan pidä myöntää jäsenyyttä EU:ssa. Kuinka kurjalla tolalla asiat olisivatkaan, jos Turkki olisi nyt EU:n jäsen?

Turkin harjoittaman kiristyksen edessä Euroopan maiden pitäisi entistä päättäväisemmin torjua Turkin rajoille päästämät pakolaiset. EU:n on lopettava miljardien tuki Turkille, ja tulijoiden tulva on käännytettävä rajoilta tarvittaessa sotilaallisesti. EU-maiden olisi osoitettava yksiselitteisesti, että tänne ei ole tulemista ja että emme taivu painostuksen edessä.


Punavihreä turvapaikkapolitiikka vaarantaa turvallisuutemme

Turkki käyttää pakolaistulvaa aseenaan EU:ta vastaan. Syyriasta tai Irakista Turkkiin saapuneet pakolaiset ovat käytännössä kuin poliittisia ohjuksia, jotka lähetetään Eurooppaan kostoksi tai kiristyksen merkiksi. Turvapaikanhakijoina ja laittomasti rajat ylittäessään he ovat eräänlaisia ”aseettomia sotilaita”, jotka pyrkivät suojautumaan kansainvälisten asiakirjojen, kuten pakolaisten oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen taakse.

Kyseinen asiakirja on kuitenkin vain yleissopimus, eikä se velvoita ehdottomasti mitään maata ottamaan rajojensa sisäpuolelle keitään laittomia tulijoita. Esimerkiksi Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi on aiemmin ottanut kannan, jonka mukaan valtioilla ei ole velvollisuutta ottaa vastaan pakolaisia, sillä ”pakolaisten oikeudet eivät aja kansallisen turvallisuuden edelle”.

Sen asemasta, että Suomen maahanmuuttoviranomaiset keskittyisivät torjumaan laittomien maahan pyrkijöiden virtaa, he antavat julkisuuteen tiedon, että maassamme varaudutaan tulijoiden tulvaan. Tällainen tieto otetaan tietenkin vastaan kutsuna. Ilta-Sanomat kirjoitti, että Migri-pomo Kimmo Lehto on luvannut parissa päivässä paikat 5000 tulijalle. Hän vieläpä ylpeilee, että ”meillä on sen verran kovat valmiudet täällä”. Ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.) puolestaan ”varautuu” 100 000 laittoman maahantulijan aaltoon.

Uhkana eivät siis ole vain laittomat tulijat vaan Suomen mädättäjävirkamiehet. Asia nähdään väärin, kun keskitytään majoittamaan ja ruokkimaan tänne veronmaksajien elätettäviksi pyrkiviä. Pitäisi keskittyä laittamaan kova kovaa vastaan tulijoiden torjumiseksi tarvittaessa voimatoimin.

Haluaisinpa nähdä päivän, jona vihervasemmistolainen hallitus lupaisi hoitopaikat 5000 suomalaiselle vanhukselle ja ylpeilisi sillä, että Suomen kansalaisten hyvinvoinnista huolehtimiseen ”meillä on sen verran kovat valmiudet täällä”. Mutta tätähän tuo syntymäsosialistien typeryskerho ei koskaan tee.

Sen sijaan Lehdon ja Haaviston tapaiset kovapalkkaiset virkamiehet tekevät kaikkensa bastardisoidakseen kansallisvaltiomme ja kansakuntamme haittamaahanmuutolla. Heidät pitäisi sanoa viroistaan irti viipymättä ja lähettää samaan soppajonoon punavihreässä kuplassa asuvien takkutukkaisten maailmanparantajien kanssa. Heidän peräänsä pitäisi lähettää kaikki näissä kirjoituksissa mainitut huvitteluliberaalit, jotka saavat elantonsa maahanmuutosta johtuvista kuluista ja suojatyöpaikoista.


Pakolaisuus on kansainväisen politiikan ase, jonka eteen ei pidä juosta

Olen perussuomalaisena ehdottomasti sitä mieltä, että maamme ei pidä ottaa vastaan enää yhtään ainoaa humanitaarista pakolaista eikä turvapaikanhakijaa Lähi-idän eikä Afrikan suunnalta. Kriisi ei ratkea vastaanottamisella. Pakolaisuudesta itsestään ja sillä kiristämisestä puolestaan on tullut propagandan ja sodankäynnin väline. Sen aseen eteen ei pidä juosta.

Turkin uhkaus antaa viitteen myös siitä, kuinka GCM-sopimuksen kaltainen asiakirja voi laueta miinan tavoin länsimaiden kasvoille. Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten GCM:stä on vaarassa tulla voiteluainetta, jolla helpotetaan siirtymistä EU:n ulkoisilta pakolaisleireiltä Eurooppaan maiden voimatta vastustaa (aiheesta täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä).

Kun asiaan liitettäisiin pakolaiskiintiöiden laajentaminen ja turvapaikkahakemusten käsittely EU:n ulkopuolisissa keskuksissa, päätösvalta luovutettaisiin kansallisvaltioiden omasta piiristä YK:n pakolaisvirkailijoiden käsiin. Näin avattaisiin jatkuva ilmasilta EU-maiden lentokentille kansalaistemme laskuun.

Ja nythän onkin sitten (aivan liian myöhään vaikuttaakseen itse asiaan mitään) paljastunut, että ”suuri osa Irakista tulleista pakolaisista olikin sotilaskarkureita, niin upseereita kuin rivisotilaitakin”, eivätkä mitään herkkiä pikkutyttöjä.

Pakolaisten mukana leviävät paitsi he itse, myös heidän uskontonsa ja kulttuurinsa. Se taas merkitsee muhamettilaisuuden vallan kasvua Euroopassa. Tätä ei tule sallia etenkään, koska asian oikeutus ja siitä päättäminen pidetään Euroopan kansakuntien oman ratkaisuvallan ulottumattomissa: EU:n viranomaisten ja pienen byrokraattisen piirin hallussa.

Siihen kuuluvat Suomessa perusoikeusjuridiikan Dupond ja Dupont, kommunistiprofessorit Lavapuro & Ojanen, jotka kiirehtivät nyt myös ISIS-morsianten ja heidän lastensa kotiuttamista leireiltä. Mikäli tyhmyydestä ei joudu kärsimään, eivät tuon hulluuden mukaan lähteneet koskaan opi mitään.

Suomen kansalaiset voisivat vastata Turkin harjoittamaan kiristykseen boikotoimalla turkkilaisia tuotteita ja kieltäytymällä matkustamasta sinne. EU:n ja Turkin välisten suhteiden hoitaminen voimatoimin ja rajat sulkemalla ei merkitsisi EU:lle minkäänlaista tappiota. Siitä voisivat kärsiä vain ne, jotka ovat menneet investoimaan tai ostamaan lomaosakkeita valtiosta, jonka oikeusjärjestelmä on yhtä mätä kuin poliittinen historiansa ja kulttuurinsa yleensäkin.

Mikäli pakolaistulva alkaa kasautua Suomen rajoille vuoden 2015 tapaan, on otettava käyttöön Schengenin sopimuksen mahdollistama tilapäinen rajavalvonta ja laitettava rajat kiinni ilman matkustusasiakirjoja maahan pyrkiviltä.

9. lokakuuta 2019

Vihervasemmisto – sitä vie mitä lupaa

Antti Rinteen (sd.) hallitus antoi maanantaina eduskunnalle budjettiesityksen, jonka valtiovarainministeriön virkamiehet ampuivat heti alas. Tulopuoli on jätetty liiaksi sen oletuksen varaan, että työllisyysaste nousee nykyisestä 73,1 prosentista 75:een. Taantuma uhkaa, talouskasvu jää enintään yhteen prosenttiin, ja vain odottamaton onnenkantamoinen voisi mahdollistaa talousarviossa pysymisen. – Se siitä.

Minäpä valaisen kuitenkin asiaa laajemmin. Valtiolla on lähinnä kolme keinoa hoitaa taloutta: (1) verottaminen, (2) velan ottaminen ja (3) julkisten menojen leikkaaminen.

Keino 1 on käytetty, sillä verotus on tapissaan, ja veroasteen nostaminen leikkaisi ostovoimaa, taannuttaisi taloutta ja johtaisi siihen, että ihmiset lakkaisivat hankkimasta verotettavaa tuloa. Tuloksena verojen kiristämisestä olisi, että viivan alle jäisi entistä vähemmän. Näytön tästä antoi jo entisen valtiovarainministerin Jutta Urpilaisen viisaus. Kataisen hallitus korotti demarien vaatimuksesta autoveroa vuonna 2013, jolloin kauppa kangistui ja autoveron tuotto valtiolle aleni.

Keino 2 on sekin käytetty. Valtion velka kasvaa ensi vuoden budjetissa 109 miljardiin. Velan paisuttamisen mahdollistaa nykyoloissa vain yksi asia: valliriutan alle vajonnut korkotaso. Kun korot nousevat, Suomi on Espanjan, Italian, Portugalin ja Kreikan tapaan kurimuksessa, josta ei voi nousta itseään hiuksista kiskoen. Velan hoitomenot vaativat lisävelan ottoa ja velkapääoman kasvattamista. Ja kaikki tämä tilanteessa, jossa eläkepommi laukeaa maksettavaksi.

Keino 3 on myös finaalissa. Julkisten menojen leikkaaminen on johtanut siihen, että leikattava on loppunut leikatessa. Leikkausvaraa on yhtä vähän kuin jakovaraakin, eli ei yhtään. Julkisella taloudella on kuluja, kuten sairaanhoitomenot, eläkkeet, sosiaalietuudet ja koulutus sekä muut välttämättömiksi arvioidut menot, joiden laiminlyöminen johtaisi siihen, että kansa löytyisi kaduilta. Sitä paitsi julkisen talouden säästötoimet taannuttavat taloutta, kun taas investoinnit sosiaaliturvaan toimivat yleensä elvytysruiskeena päätyessään useimmiten kotimaiseen kulutukseen.


Ei työllisyysaste vaan työn tuottavuus

Koska suorat keinot potilaan hoitamiseen ovat käytetyt, hallitukset etsivät talouden hoitokeinoja välillisistä toimenpiteistä. Sellainen on työllisyysasteen nostaminen. Jos työllisyys kohentuisi, valtion menot vähenisivät ja verotulot kasvaisivat. Vihervasemmistolainen hallitus vannoo kuitenkin työllisyysasteen varaan liikaa. – Miksi se puolestaan on väärin?

Siksi, että olennaista taloudelle ei ole suinkaan työllisyysaste. Se kuvaa vain, kuinka monta prosenttia työvoimasta käy työssä. Tämä indikaattori kertoo ainoastaan sen, montako päätä maassamme on saatu mukaan toimintaan, jota kutsutaan työelämäksi. Siihen joukkoon kuuluvat muun muassa kaikki tempputyöllistetyt ja tilastoista puhdistetut, jotka työskentelevät vähintään kaksi tuntia viikossa eivätkä siis ole EU:n määritelmän mukaan enää työttömiä.

Rinteen hallitus toimii kuin koululainen, joka vastaa opettajalle, että ”tiedän kyllä, mutta en osaa sanoa”.

Mikä sitten neuvoksi? Oikeat sanat ovat: työn tuottavuuden parantaminen. Olisi ensiarvoisen tärkeää, että työ, joka Suomessa tehdään, tuottaisi mahdollisimman hyvin. Mutta nykyään edes se työ, jonka työssä oleva työvoima onnistuu tekemään, ei tuota kovin hyvin.

Tämä johtuu siitä, että maassamme kuluu aivan liikaa voimavaroja pelkän huoltavan verkoston ylläpitoon: sosiaalialaan, kulttuurikoordinointiin, maahanmuutosta johtuviin kustannuksiin ja muihin monikulttuurisen yhteiskunnan tavoittelusta johtuviin menoihin.

Maahanmuuton kokonaistappiollisuus julkiselle taloudelle on osoitettu kolmessa Suomen Perustan julkaisemassa tutkimuksessa, jotka löytyvät täältä, täältä ja täältä. Niiden esille tuomia ikäviä tosiasioita on tietenkin kierrelty julkisessa sanassa, mutta kukaan ei ole kyennyt osoittamaan laskelmia virheellisiksi, kumoamaan niitä tai esittämään toisenlaisia tuloksia tuottaneita vastatutkimuksia.

Mikäli Suomessa tehtävä työ tuottaisi nykyistä paremmin, työllisyysaste voisi jäädä jopa toivottua heikommaksi. Esimerkiksi Persianlahden öljymaissa työn tuottavuus on korkea, joten myös BKT henkilöä kohti on korkea, vaikka työllisyysaste onkin melko alhainen. Samoin Sveitsissä työn tuottavuus on korkea, sillä maa elää bankingilla ja bisneksellä, eikä työllisyysaste ole siellä yhtä keskeinen tekijä kuin raaka-aineita ja puolivalmisteita tuottavassa ja työvoimavaltaisten alojen hallitsemassa Suomessa.


Virhevasemmistolaisuutta energiapolitiikassa

Entä mitä vihervasemmistolainen hallitus tekee? Jo budjetin valmistelun aikana esille tulleiden tietojen mukaan hallitus aikoo tehdä kaikkensa, jotta ihmisten työssä käyminen ja teollisuutemme toimintaedellytykset ja siten myös työllistämisen mahdollisuudet heikkenisivät. (Arvioin koko hallituskauden ohjelmaa täällä.)

Ensi töikseen hallitus korotti ajopolttoaineiden hintaa. Näin haja-asutusalueella asuvien edellytykset käydä työssä heikkenevät entisestään. Vaikutus tavoiteltuun työllisyysasteeseen on siis negatiivinen.

Energian hinnan nostaminen on alkutuotannon ehtojen kiristämistä, ja se heijastuu kaikkialle muuhun tuotantoon kertautuvasti. Esimerkiksi liikenteen kustannusten kasvu merkitsee yhden paperikoneen tuoton suuruisia tappioita teollisuudelle, toisin sanoen juuri sen verran, mikä realisoitui Rauman paperikoneen sulkemisessa.

Hallitus ei ole puuttunut sähkönsiirtomaksujen jatkuviin korotuksiin, vaikka voisi. Sähkön siirtohintoja säätelee työ- ja elinkeinoministeriön alainen Energiavirasto, jonka tehtävänä olisi määritellä sähkön siirtohinnoille kohtuullinen taso.

Tätä hallitus ei ole tehnyt, vaan se palvelee Carunaa, joka tulouttaa suuren osan saamistaan maksuista australialaiselle pääomasijoitusyhtiö First State Investmentille. Esityksen Carunan myymisestä teki muuten vihreiden Pekka Haavisto valtionyritysten omistajaohjauksesta vastaavana ministerinä jo vuonna 2013. – Selvää valtiomiesainesta!

Carunan vihreät valokirjaimet loistavat nyt kiittäen Suomen muuntajalaitosten pimeydessä ja kylmyydessä. First State Investmentin johtaja puolestaan iloitsee, että luonnollisiin monopoleihin kannattaa sijoittaa, sillä kilpailua ei ole ja hintoja voidaan ”nostaa ajan myötä”. Näin sosialismi ja kapitalismi paiskaavat kättä, ja hallituksen demarit ja kommunistit hyrisevät tyytyväisinä kuin trappistimunkit.


Politiikka puskuroidaan virkojen täytöillä

Oikeistohallitus on yleensä virkaan astuessaan karsinut julkisia hallintovirkoja, mutta vihervasemmistolainen hallitus perustaa niitä runsaasti lisää suojatyöpaikoiksi omille suosikeilleen.

Vaarassa eivät ole vain taloudelliset vaan myös rahassa mittaamattomat henkiset ja kulttuuriset arvot, kuten sananvapaus. Ei ole epäilystäkään, ettei vihervasemmisto tulisi ahkeroimaan kaiken maahanmuuttokritiikin jynssäämiseksi pois Internetistä erilaisin pakkotoimin sekä sananvapautta saksien.

Käynnistyneellä hallituskaudella vihervasemmisto valmistautunee ottamaan haltuunsa valtamedian, yliopistolaitoksen ja Demla-juristeilla täytetyn oikeuslaitoksen lisäksi myös poliisin ja armeijan, jotta sillä olisi hallussaan ideologisten voimavarojen lisäksi myös aseet ja pippurisumuttimet, joilla närkästyneitä kansalaisia voidaan hallita konkreettisesti, mikäli tottelemattomat ihmiset jonakin päivänä osoittavat halua nousta perusoikeuksiensa rajoittamista ja pakottamispolitiikkaa vastaan.

Näyttöä suuntauksesta antaa vihreiden vihapuhepoliisien sijoittaminen sensuroimaan vastakkaisia poliittisia näkemyksiä edustaneita kansanedustajia. (Kirjoitin aiheesta myös täällä.) Huvittavaa on, että nykyisin vihervasemmisto puolustaa poliisia aina, kun viranomainen pamputtaa perussuomalaisia, kun taas ennen vanhaan poliisi oli vasemmistolle vain se ”natsi sika”.


Kalliiksi tuleva halpatyövoima

Hallitus pyrkii myös haalimaan maahamme lisää työvoimaa ulkomailta. Enemmistö hallituspuolueiden kansanedustajista laittoi jo viime kaudella nimensä Vasemmistoliiton kansanedustajan Anna Kontulan aloitteeseen, jossa vaaditaan ulkomaisen työvoiman tarveharkinnasta luopumista. Kivoin seurauksin.

Tämä merkitsee palkkojen polkemista ja ostovoiman vähenemistä markkinoilla, millä puolestaan on taantumaan ohjaava vaikutus. Kun julkinen valta haalii mieluummin työvoimaa ulkomailta kuin tukee suomalaisten työttömien siirtymistä työvoimaksi kasvukeskuksiin, työttömyysmenot pysyvät ennallaan. Ulkomaalaisten työntekijöiden mukana tulee yleensä myös omaisia, jotka puolestaan ovat hekin useasti työelämän ulkopuolella ja siis julkisen talouden rasitteina.

Hyödyn korjaavat yritykset, jotka saavat halpaa työvoimaa, mutta sosiaalikustannukset ja asumisen järjestäminen tulijoille kiertyvät kuluiksi julkiselle puolelle ja verorasitukseen, myös firmoille. Halpa siirtolaistyövoima on vain näennäisesti halpaa. Kulut lankeavat veronmaksajille, ja yhteiskunnallinen tehokkuus alenee kielikonfliktien myötä terveyskeskuksista tehtaisiin.

Aalto-yliopiston dosentti Kyösti Tarvainen on osoittanut tutkimuksissaan, että suuri osa Ruotsiin työperäisinä tulleista maahanmuuttajista on saapunut maassa jo olleiden maahanmuuttajien tai lähisukulaisten perustamiin pöytälaatikkofirmoihin, joiden todellista toimintaa sen enempää työviranomaiset kuin maahanmuuttovirastokaan eivät ole selvittäneet. Työperäinen maahanmuutto on tässä tapauksessa perheenyhdistämisten piilevä muoto.

On myös valheellista puhua ”työperäisestä maahanmuutosta” jonakin yhtenäisenä ilmiönä tai kategoriana. Edellä viittaamani tutkimukset osoittavat, että työperäisinä tulleet voivat olla jo parin vuoden kuluttua täysin työttöminä. Ihminen ei siis ole (ymmärrettävästi) olemukseltaan ”työperäinen”, vaan työstatus vaihtelee, jolloin keskeistä olisi nimenomaan tarveharkinta.

Omasta mielestäni tarveharkinta pitäisi laajentaa kaikille, myös asiantuntija-aloille, jotka nyt ovat siitä vapautettuja. On perusteetonta väittää, että Suomessa tarvittaisiin lisää työvoimapotentiaalia EU:n ulkopuolelta, sillä EU:ssa ovat jo noin puolen miljardin ihmisen vapaat työmarkkinat.

Yhteiskunnallista tehokkuutta valaisisi työllisyysastetta ja työn tuottavuuttakin paremmin huoltosuhde, joka kuvaa, montako työelämän ulkopuolella olevaa yksi työssäkäyvä keskimäärin elättää. Vihervasemmistolainen hallitus ei tietenkään puhu huoltosuhteesta yhtään mitään, koska vihreät, vasemmisto ja Kepu kannattavat maahanmuuttoa, vaikka maahanmuutto heikentää huoltosuhdetta ja vaikka huoltosuhteen korjaaminen olisi hyvä instrumentti julkisen talouden parempaan hoitamiseen.


Siirtyykö Suomi sosialismiin?

Vasemmistolaisen hallituksen valtaannousu tahtoi takavuosina merkitä maan siirtymistä sosialismiin. Nurjaa tilanteessa on, että vasemmistopuolueilla on eduskunnassa selvä vähemmistö, mutta silti valtakunnanpolitiikkaa tehdään nyt sosialistien, kommunistien ja uustaistolaisia ihanteita edistävien vihreiden orkestroimana.

Ei ole mikään ihme, että hallituksen hampaissa ovat ensimmäiseksi yksityisautoilu, sananvapaus ja asuminen. Reaalisosialismihan on vapaan liikkumisen rajoittamista, suiden kapulointia ja kiinteistöjen poisverottamista. Vasemmisto on pitänyt omakotiasumista aina porvarillisen paheen muotona.

Sen sijaan me täällä Perussuomalaisissa ajattelemme asioista perin juurin toisin.

Perussuomalainen puolue haluaa korottaa työn tuottavuutta eikä pelkästään lisätä työssä käymisen astetta. Työllisyysaste onkin pelkkä abstraktio, kun taas tuottavuus kertoo siitä, mitä työelämässä oikeasti tehdään. Olisi tuotettava markkinoilla vaihtokelpoisia arvoja.

Puolueemme ei halua kuolettaa Suomen taloutta ympäristöveroihin, kiinteistöveroihin eikä autoilun ja liikkumisen verottamiseen. Emme halua kehittää kiskoliikennettä kesämökeille, vaan haluamme, että ihmiset voisivat toteuttaa perustuslaillista liikkumisen vapauttaan joutumatta kärsimään joukkoliikenteen tukaluudesta ja tehottomuudesta tässä pitkien etäisyyksien maassa.

Pääkaupunkiseudun vyöhykeuudistuksen jälkeen HSL:n kyyti Helsingistä 30 kilometrin päähän Keravalle maksaa ABCD-lipulla 6,40 euroa. Sillä voisi ostaa noin 4 litraa bensiiniä, jolla ajaisi 8 litraa sadalla kuluttavalla autolla peräti 50 kilometriä ja veisi mukanaan neljä muuta ihmistä. 

Hinta henkilöä kohti olisi renkaat, vakuutukset ja pääomakulutkin mukaan lukien vain murto-osan siitä, mitä vastaava matka maksaa HSL:llä.

Ongelma ei ole, että autoilua ei ole vielä tehty tarpeeksi kalliiksi. Ongelma on, että julkinen liikenne on kallista ja kalliimmaksi tehdään, mikäli investoinnit räjähtävät ja vasemmiston suuruudenhullut ideat maanalaisesta pisararadasta tehdään juntaten todeksi.

Suomen kansa saa sitä, mitä on vihervasemmistolta tilannut: raippaa ja ruoskaa oikein kunnolla.

Vasemmistohallituksen jälkeen tulee mahdollisesti jälleen oikeistohallitus, ja vihervassarit sanovat, että korjatkaa te nyt, kun meiltä loppuivat rahat ja keinot.

Oikeistohallitus aloittaa sitten kovan kuurin, ja sitä moititaan rajuista otteista. Sen jälkeen kansa syyttää oikeistoa ”huonosta taloudenhoidosta”, vaikka se on saanut talouden kuntoon. Sitten tulee taas vasemmisto, joka romuttaa kaiken. Ja niin edelleen tilanteessa, jossa venettä ei saisi keikuttaa vaan purjehtia vakain aikein ja suunnitelmallisesti suoraan eteenpäin.


Jukka Hankamäki
FT, VTT
Perussuomalaiset

30. syyskuuta 2019

Epätäydellisen tiedon ongelma ilmastokeskustelussa

Kirjoitin ilmastopoliittisella panikointiviikolla analyysin ilmastopolitiikassa sovellettavista katalista keinoista. Niistä yksi oli nuoren Greta Thunbergin käyttäminen ilmastopoliittisen informaatiosodan ihmiskilpenä.

Keskustelun pääongelma on nähtävissä tieteen demarkaatio-ongelmana: missä kulkevat tieteellisen tiedonmuodostuksen ja poliittisen informaatiovaikuttamisen sekä päätöksenteon rajat?

Terveessä tilanteessa pitäisi aina erottaa toisistaan yhtäältä tiedon muodostaminen ja toisaalta tiedon julistaminen sekä sen pohjalta tehtävät poliittiset johtopäätökset.

Tieteen tehtävä on muodostaa ’jos–niin’-ajatuskulkuja ja tarjoilla ne tiedeyleisölle muodossa: ’mitä tapahtuu, jos teemme niin tai näin’.

Esimerkiksi: ’Jos me suomalaiset haluamme suojella ilmakehää, pitäisi estää muuttoliikettä pohjoisiin maihin, joissa elinolot edellyttävät paljon energiaa ja saastutusta, ja samalla pitäisi estää oman teollisuutemme siirtymistä kehitysmaihin, joissa ympäristötekniikka on kehittymätöntä.’

Tai: ’Jos me suomalaiset haluamme olla välinpitämättömiä suhteessa ilmakehään, pitäisi purkaa hiilivoimaa Suomessa ja antaa muiden maiden käyttää maailman kivihiiliresurssit omissa paljon päästävissä voimaloissaan.’

Tai: ’Jos me suomalaiset haluamme olla suorastaan tuhoisia ilmakehän kannalta, Suomen kotitaloudet pitäisi pakottaa vähentämään omia päästöjään, jotta Suomen päästöoikeudet voidaan antaa paljon saastuttavien Bulgarian, Puolan ja Romanian käytetettäviksi omassa sähköntuotannossaan’, niin kuin entinen ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) tekikin.

Kun tällaiset faktat ja syy–seuraus-suhteet ovat kaikkien kansalaisten tiedossa, asia pitäisi alistaa poliittiseen prosessiin, jossa ihmiset saavat päättää asiasta. Tiede ei voi poliittista päätöstä tehdä.

Ongelman muodostaa epätäydellinen tiedonmuodostus informaation alkujuurilla. Toinen suuri ongelma on, että media välittää ihmisille puutteellista ja yksipuolista informaatiota suomalaisten ihmisten käyttäytymisen vaikutuksesta maailman kokonaisilmastoon. Sitä vääristellään, liioitellaan, kaunistellaan, manipuloidaan ja sondeerataan. Perusteluni voitte lukea linkkaamastani kirjoituksesta.

Meiltä myös vaaditaan enemmän kuin muilta, vaikka olemme tehneet jo muita enemmän, mikä puolestaan on epäoikeudenmukaista. Juuri siitä johtuu turhautuminen, joka on kaiken aggressiivisuuden alkusyy. Ollaksemme hyödyksi meidän suomalaisten tulisi ensisijaisesti vaatia muita maita panemaan omat tonttinsa kuntoon. Tieteellisesti katsoen tärkeintä olisi, että poliittisena ratkaisuna tarjottaisiin toimivaa metodia, eli menetelmää, joka olisi ilmastotehokas.

Sen sijaan Pariisin ilmastosopimus on ohjannut Kiinaa rakentamaan mahdollisimman paljon hiilivoimaa vuoteen 2030 asti maan kiristettyä itselleen oikeuden lisätä päästöjään tuohon saakka. Nyt maa tuottaa neljänneksen maailman päästöistä, kun taas valtamedian systemaattisesti parjaama Yhdysvallat on toimeenpannut jo noin puolet sopimuksen velvoitteista.

Päästöjä rajoitetaan nykyisin eniten niissä maissa, joissa investoinnit tekniikkaan ovat kalleimpia ja ilmastotehokkuus muutenkin hyvä. Päästöjä rajoitetaan vähiten niissä (kehitys)maissa, joissa investoinnit olisivat halvimpia ja jotka nyt toimivat ilmastopolitiikan vapaamatkustajina, saavat ilmastopoliittisia aneita sekä houkuttelevat teollisuutta lepsulla ilmastopolitiikallaan.

Minä kyllä ymmärrän, mistä irrationaalisuus johtuu. Suomessa tämän harhaanjohtamisen takana vaikuttaa ilmastopoliittinen kartelli ja klusteri. 

Kokoomuksen globalistit, Vihreiden neropatit, vasemmiston viisastelevat internationalistit ja aina juonitteleva Kepu ovat rakentamassa Suomesta ilmastopolitiikan laboratoriota, josta toivotaan ”uutta Nokiaa”.

Tämä mahtava visio, innovaatio ja unelma ei taida kuitenkaan toteutua, sillä hiilineutraalina tai jopa hiilinegatiivisena mallimaana toimiminen ei elätä, mutta se kuolettaa taloutemme ja teollisuutemme kilpailukyvyn, joka olisi tärkeää, jotta mitään päästövähennyksiä voidaan tavoitella.

Media puolestaan on mennyt valtapuolueiden klusterin takuumieheksi sekä julistaa ja vaatii suomalaisilta aina vain anorektisempaa toimintaa, masokistista itsemme kurittamista ja inkvisitiomaisia toimenpiteitä: ympäristöveroja, liikenteen verottamista ja energian hinnannostoja. ”Hiilineutraalin” maan brändiarvo ei ole kuitenkaan niin arvokas, että sen vuoksi kannattaa lopettaa hengittäminen.

Valtavirtamedian ja -poliitikkojen menettely on epätieteellistä, sillä se rikkoo ympäristöoikeudellista
varovaisuusperiaatetta, jonka mukaan epätäydellisen tiedon varassa toimittaessa olisi pidättäydyttävä radikaaleista ympäristönsuojelutoimenpiteistä, mikäli seurauksia elämäntavallemme tai luonnolle ei varmasti tunneta.

Sellainen menettely on myös vastoin oikeusfilosofista
aiheuttamisperiaatetta, jonka mukaan päävastuu ilmaston tuhoutumisesta kuuluu syyllisille, eli ongelmien aiheuttajille itselleen, tässä tapauksessa niille maille, joiden päästöt ovat suurimmat aikaansaatuja
tuotantoyksiköitä kohti – ei kansalaisia kohti, kuten usein epäoikeudenmukaisesti arvioidaan.

Median ja poliitikkojen levittämä epätäydellinen tieto johtaa panikoivaan käyttäytymiseen ja pahimmillaan sellaiseen tunteenomaiseen kansan kiihottamiseen kuin nyt tapahtuu, kun asia on viety järkiperäisestä rekisteristä tunneperäiseen.

Hullunkurista onkin, että Greta Thunbergin selässä ratsataessaan valtamedia väittää olevansa kauhean järkevä ja vetoavansa tieteeseen, vaikka se oikeasti vetoaa tunteisiin. Aihetta ei käsitellä rationaalisesti, reflektiivisesti eikä realistisesti vaan emotionaalisesti, affektiivisesti ja idealistisesti. Nuorison samastumiskohteeksi mediassa rakennetulle neitoselle käy kuin Kassandralle, ja asia hukkuu huutavan omaan ääneen.

Surkeimman näytön vihervasemmiston asennoitumisesta antoi Antti Rinne, joka antautui nimittelemään järkevästi ja kypsästi asennoituvia ihmisiä ”setämiehiksi”. Muutamat asioita ymmärtävät ja elämänkokemuksen valaisemat ihmiset kun olivat paheksuneet teinitytön tempaisemista mannekiiniksi tuohon ilmastopoliittiseen informaatiosotaan.

Minä puolestani en ole huolissani kenestäkään henkilökohtaisesti. Sen sijaan pidän median ja valtavirtapoliitikkojen antautumista nimittelyyn ala-arvoisena osoituksena vihervasemmiston argumenttien loppumisesta, heidän keinojensa kavaluudesta ja kääntymisestä laakeroimaan pikkutyttöjä ilmastopolitiikan kotijumalattariksi.

Ennen kuin lukaisette aihetta käsittelevän analyysini ilmastopolitiikan missikisoista (ehkä olette lukeneetkin jo), vielä muutama sana ikärasismista.

Feministien harjoittama sedättely on – kuten ikärasismi yleensäkin – rasismin muodoista tasavertaisin, sillä siltä ei säästy kukaan, ja ennen pitkää sen kohteeksi voi joutua myös nimittelijä itse. Rinteen torut ”setämiehille” olivat rimanalitus, jota ei voi ylittää.

26. syyskuuta 2019

”Manaaja”-elokuvan ilmastopoliittinen jatko-osa

Ilmastonmuutos kuumentaa jälleen ilmakehää, kun Monacon ruhtinaan purjeveneellä Yhdistyneiden Kauhistelukuntien yleiskokoukseen saarnaamaan seilannut ilmastosoturi Greta Thunberg näytti, kuinka vihervasemmistolainen eliitti pystyy kylvettämään länsimaista keskiluokkaa aikamme synneissä: ilmastouskonnon tuottamassa syyllisyydentunnossa.

Kauhistelua seuraa lasten ja nuorten ilmastolakko, josta on tullut eräänlainen pakko, siis -mielle, ei meille. Vihervasemmistolainen valtavirtamedia ja Helsingin valtuuston vihreä puheenjohtaja ovatkin antaneet nuorison hyväksikäytölle siunauksensa; muistuttaahan murkkuikäisten kapinallisuus ilahduttavasti Pirkkalan peruskoulukokeilun rohkaisevia tuloksia.

Vihervasemmiston ei tarvitse enää teeskennellä ilmastonsuojeluorgasmejaan. Se saa vilpittömät väristykset jo sanasta ”lakko”.


Maailma kontallaan raippaneidin edessä

Greta Thunbergin esiintyminen johtaisi epäilemään, että tyttösen sisällä asuu riivaaja, ellei tiede toisi asiaan valoa. Aspergerin syndrooma -nimisestä demonista kärsivää teinineitiä käytetään häikäilemättömästi hyväksi ilmastopaniikkia lietsovassa mediassa, ja vihervasemmisto yrittää tehdä hänestä poliittisen mallinuken muidenkin ”tiedostavassa” iässä olevien nuorten indoktrinoimiseen ilmastoahdistuksella.

Ohessa Gretan video nimeltään ”Kuinka uskallatte? Olette varastaneet unelmani ja lapsuuteni”. Hmm...




Muutamat ovat kyselleet, miksi Gretan esitykset ”menevät tunteisiin”. Hyvä on, minä vastaan. Ensinnäkin on huomautettava kielestä. ”Mennä tunteisiin” on huonoa suomea ja epätäsmällinen ilmaus.

Paremminkin voitaisiin kysyä, miksi lapsitähden esitykset vaikuttavat vetoavan tunteisiin. Tällöinkin kysymys olisi tarkennettu väärin. Nimittäin aikuiset eivät reagoi lasten ilmastolakkoiluun omien tuntemustensa vuoksi vaan korostaakseen järkeä ja malttia tilanteessa, jossa lapset itse on lietsottu hysteeriseen tunnetilaan. Väärä projektio siis.

Gretan vetäminen valokeilaan on tietenkin oivallista toimintaa medialta ja vihreiltä järjestöiltä, sillä kukapa lapsen itkua kehtaisi ylenkatsoa. Pelkkä panikoiminen, ”syvä huolestuminen” ja ahdistuneisuuden ilmaiseminen eivät kuitenkaan merkitse mitään. Ne eivät selitä mitään, eivät ratkaise mitään eivätkä auta ketään.

Tähän puolestaan pätee Vihreisiin yleensäkin sopiva sanonta: tekeminen ilman ajattelua on aina vahingollisempaa kuin pelkkä ajatteleminen olisi ilman tekemistä. 
Myös ilmastomanipulaatiolla mankeloidun teollisuuden viherpesu on luonnon itsensä kannalta tehotonta, jopa tuhoisaa. En käy avaamaan asiaa enempää tässä, sillä kaikki alkavat jo tietää, miksi ”suomalainen savupiippu on ympäristöteko” (hiilivuodon estäminen, Suomen kehitysmaita parempi ilmastotehokkuus, ilmaa pienhiukkasista puhdistavat hiilivoimalamme jne).

Keskityn nyt enemmänkin ilmastopolitiikan retoriseen puoleen, toisin sanoen siihen, kuinka viherideologia ja liharuokaa ilmastohaitallisempi kasviskiusaus, lentotomaatit ja kasvihuonesalaatit syötetään asioita tuntemattomalle yleisölle.


Kun koulunäytelmä meni lekkeriksi

Greta-parka alkaa olla tilassa, jossa hän kuuluisi psykiatriseen hoitoon. Joka tapauksessa häntä ei olisi olemassa mediassa, elleivät toimittajat, järjestöt ja poliitikot olisi kääntäneet katseitaan häneen. Greta on yksinomaan median luomus ja antaa siten näyttöä politiikan medioitumisesta ja median vallasta. Hänelle löytyy tietenkin esimerkkitapaus historiasta.

https://jukkahankamaki.blogspot.com/
_
eof