maanantai 18. marraskuuta 2019

TIETO ON VALTAA - SIIS KAIKKIEN SAATAVILLA



  • Toveriverkko julkaisee niitä uutisia mitkä palvelevat parhaiten heidän stalinismiaan
  • Toimittajaliitto ry oli NKP:n käsikassara, joka soluttautui Yleisradioon Revon kaudella
  • Toimittajaliitto sai osansa Neuvostoliiton rahallisesta tuesta, jota SKP:lle tuli 150 miljoonaa markkaa
  • TOIMITTAJALIITON TUNNETUT NEUVOSTOAJAN "SANKARIT" /( lue: otto-wille kuusiset )
  • Stasi-listan neljä nimeä
  • Reporadio - Yleisradion vaaran vuodet
  • Suomi näyttää olevan syvästi jälkisuomettunut maa - "lähellä Venäjää ja kaukana lännestä" -Die Zeit
  • Me päätämme, mistä vaaleissa puhutaan | journalistiliitto.fi
  • Mustan laatikon salaisuus - miten Neuvostoliitto vaikutti toimittajiin



TIETO ON VALTAA - SIIS KAIKKIEN SAATAVILLA


Euroopan Unionin ytimeen pyrkivää Suomea johtavat nyt valtaosin poliitikot, jotka neljännesvuosisata sitten pitivät ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimusta Neuvostoliiton kanssa maailman napana, johon Suomen oli turvauduttavana ainoana auttajana kaikissa olosuhteissa.


Valtakunnan ylin johtajisto on saanut vahtikoirakseen arvoisensa median. Suomen nykyisen lehdistön suuri osa piilottelee vanhaa taistolaisuuttaan, stalinismin ihailuaan ja EEC-vastaisuuttaan.
Tällainen lehdistö pitää mielellään kynänsä kurissa. Hiljaisuus on ollut pitkään käsin kosketeltavaa.

Lehdistöä riivaava nostalgia stalinismiin kävi hetkiseksi ilmi helmikuussa 2000, jolloin TV1:n MOT-toimitus heitti journalistisen pommin esittäessään dokumenttiohjelman Neuvostoliiton vaikutuskeinoista suomalaisiin toimittajiin. Se oli tutkivan journalismin helmiä. Se avasi ovet keskustelulle stalinistisen uskon roolista tiedotusvälineissä.

MOT:n dokumenttiohjelma oli vähällä aloittaa suomettumisen ajan purkamisen median kentällä. Suomi oli jäänyt jälkeen koko itäisestä Keski-Euroopasta ja useimmista hajonneen Neuvostoliiton raunioilta nousseista valtioista lähihistorian käsittelyssä. Suomen poliittinen eliitti ja lehdistö olivat valtaosin jatkaneet elämäänsä aivan kuin Neuvostoliitto olisi yhä ollut valvomassa etujaan ja estämässä neuvostoperiodin vääristymien selvitystä.
Ohjelma sai kiinnostuneen vastaanoton, mutta se osoittautui tuota pikaa suutariksi. Keskustelua yrittäneet jäivät suut auki seuraamaan miten kiukustuneet stalinistiset eli taistolaiset toimittajat pystyivät vaientamaan kommentit kohta lähtökuoppiinsa.

Niinpä MOT:n avaus purkautui tyhjöön, koska lehdistö ei ollutkaan valmis avoimeen keskusteluun. Suomettumisen synkkien vuosikymmenien salaisuuksien käsittelyn sijaan, lehdistö kokonaisuutena antoi taistolaisten hallita julkista sanaa. 
Tapahtumaketjussa oli tiettyä äärimmäisen periferian ironiaa. Siinä yritettiin tutkiskella Neuvostoliiton vaikutuskeinoja suomalaisiin toimittajiin, mutta tutkimisen esti juuri samainen ryhmä stalinistisia toimittajia, jotka olivat selvittelyn kohteena ja joilla ei vuoden 2000 Suomessa olisi pitänyt enää olla minkäänlaista valtaa eikä edes vaikutusvaltaa.


Todellisuus osoittautui toisenlaiseksi


MOT oli julkaissut ohjelman taustatietoina internetissä kotisivuillaan Toimittajaliiton vuosien 1979-81 jäsenluettelon, jossa oli kolmisen sataa nimeä.

Useat liiton jäsenet vaativat Yleä poistamaan jäsenluettelon ja valittivat erilaisiin instansseihin luettelon julkaisemisesta ja jäsenistön henkilöllisyyden paljastamisesta. Pelästynyt Yle taipui nopeasti vaatimuksiin ja poisti luettelon internetistä. Ohjelman tehnyt toimittaja Jouni Tervo luonnehti poistoa hätäiseksi. Se tehtiin toimittajan tietämättä hänen ollessaan matkalla. Ylen taholta poistoa selitettiin työrauhan antamisena tietosuojavaltuutetulle, joka otti asian käsittelyyn.

TIEDON SALAAJIEN VELJESKUNTA

Se oli mielenkiintoinen episodi suomalaisen median kentällä. Yksi poliittinen ryhmä sai yliotteen koko kentästä ja painosti sen vaikenemaan. Keskustelun suomettumisesta estivät taistolaiset toimittajat. He esiintyivät vastoin toimittajan ammatin velvoituksia, kun he ryhtyivät vaatimaan tiedon salaamista tiedon julkistamisen sijaan.


Jäsenluetteloon lyötiin salaisen mielikuva poistamalla se internetistä ja sen jälkeen keskustelu koko asiasta kuoli.
Puhe ei herännyt henkiin edes sen jälkeen, kun sekä Julkisen sanan neuvosto että tietosuojavaltuutettu olivat todenneet luettelon julkistamisen hyvän lehtimiestavan mukaiseksi ja lailliseksi.


Kumpikaan lausunto ei 
ylittänyt enää uutiskynnystä. Vaientaminen oli onnistunut. Tapahtumien kulku kertoo suorasanaisesti, miten laajaa vaikutusvaltaa taistolaiset hengenheimolaisineen edelleen pystyvät käyttämään suomalaisessa mediassa.

MOT:n ohjelma sisälsi paljon tietoa.

Sen avulla sai kasvonsa yhdenlainen uutisia pimentävien toimittajien verkosto Suomen mediassa. Nimilistan julkaisu täytti hyvän tutkivan journalismin vaatimukset ja täydensi tietoja monista henkilöistä, joita haastateltiin tai joista kerrottiin ohjelmassa. Listan julkaisu ei kuitenkaan miellyttänyt taistolaisia eikä johtanut muissa tiedotusvälineissä jatkojuttuihin, kun toimituksissa varottiin loukkaamasta valaistuneita kollegoja.


Eräät Toimittajaliiton jäsenet kantelivat ohjelmasta Julkisen sanan neuvostoon. Kantelun ainoa selvä tarkoitus oli padota uutisvirta ja säilyttää salaisuudet sen sijaan, että 
olisi ryhdytty selvittämään avoimessa keskustelussa Neuvostoliiton vaikutustapoja suomalaisiin toimittajiin ja neuvostovaikutusta tiedotusvälineiden sisällössä.




ETUOIKEUTETUT

Asiaa kannattaa pysähtyä pohtimaan. Median työntekijäkunta on Suomessa ollut ja edelleenkin on ylipolitisoitunutta. Esimerkiksi Yleisradiossa jokseenkin kaikki nimitykset ovat olleet ja edelleen ovat paljolti poliittisia, usein myös epäpoliittiset nimitykset, koska ne ovat poliitikkojen lehmänkauppoja. Aika on muuttumassa mutta hitaasti.

Melkein jokainen työntekijä Ylessä istuu jonkin puolueen mandaatilla. Poikkeuksena kaikista muista Ylen johto suostuu taistolaisten vaatimukseen erioikeudesta saada esiintyä ilman puoluekantaa.

Varmuuden vuoksi on sanottava, ettei avoin poliittinen kanta tee toimittajasta automaattisesti politrukkia saati kehnoa tai ammattitaidotonta, mutta ei jäsenkirjastakaan ole muovaamaan ihmistä ammattitaitoiseksi toimittajaksi. Jäsenkirja ei pilaa ihmistä saati toimittajaa, mutta yleisön täytyy saada tietää toimittajien poliittiset sidonnaisuudet heidän töittensä taustoittamiseksi ja suhteuttamiseksi vallitsevaan todellisuuteen.

Episodi kertoo valikoivasta journalismista. Taustoitusta sille tarjoavat MOT-toimituksen näinä vuosina tekemät menneen natsiajan suomalaisia arvoituksia tutkivat ohjelmat. Kun MOT on tehnyt hyvää työtä harjoittamalla tutkivaa journalismia, yleisö on saanut nähdä ällistyksekseen esimerkiksi arkkiatri Arvo Ylppöä ja filosofi Georg Henrik von Wrightiä sekä yleensä menneen ajan papistoa ja lääkärikuntaa esittävät ohjelmat, joiden nojalla nopeat johtopäätösten tekijät ovat leimanneet nämä henkilöt natseiksi tai ainakin natsisympatioijiksi.



ARMOTON LASTENLÄÄKÄRI


Merkittävää on, ettei kukaan ole pyrkinyt estämään moisten natsiohjelmien tekoa eikä esittämistä, kuten stalinisteja tutkivien ohjelmien osalta on tehty. Lähinnä naurettavalta pilalta vaikuttaa ajatus kaikin tavoin suuren elämäntyön tehneestä Ylpöstä ihannoimassa aikoinaan natseja, joiden rotuoppi nosti pitkän salskean ja armottoman nuorisotyypin ihanteeksi ja oli valmis tuhoamaan fyysisesti ja henkisesti ihannetyypistä eroavat. Pieni Arvo-poika teki kaiken päinvastoin kuin natsit vaativat, kun hän etsi hoitokeinoja ja uojaa heikoille ja avuttomille.

Ylpön kohdalla tutkiva journalismi on onnistunut lähinnä rakentamaan näköaloja noiden vuosikymmenien ajan henkeen, yleiseen ilmapiiriin. Siinä voidaan puhua ideologisesta hallinnasta, johtoasemasta ja joskus kenties hegemoniasta. Aatteet ovat vuorollaan muodissa tai poissa muodista. Jonakin toisena aikakautena tulkinnat muuttuvat epätosiksi.

Journalismin työnä on kirkastaa kuvaa kulloisenkin hetken maailmasta. Tämän hetken journalismin tehtäviin kuuluu selvittää oman aikamme stalinistien vaiheet, tavoitteet ja ulkomaiset yhteydet niin kauan kuin stalinisteja on yhä elossa.

Stalinistien tutkiminen puolen vuosisadan kuluttua on historioitsijoiden tehtävä. Nyt asia kuuluu journalismille ja MOT-toimitus teki oikeaa työtä. Nyt on selvitettävä taistolaisten hankkeet ja toiveet, eikä journalismin ja lehdistön pidä pelätä taistolaisten kollektiivista närkästystä tai vihaa. Nyt on aika selvittää suomettuminen. Puolen vuosisadan kuluttua suomettumisen tutkijat törmäävät muuten ylivoimaisiin ongelmiin etsiessään vastauksia tuntemattomiin ongelmiin.
toimittajien puoluesympatioista, vakaumuksista ja aatteellisista harharetkistä. Myöhempää historiantutkimusta voidaan auttaa osaltaan pitämällä Toimittajaliiton jäsenluettelo julkisena.



TOIMITTAJALIITON JÄSENET


Nykyhetken lehdistön työtapoja ja sisällön koostumusta voidaan ymmärtää paremmin, kun tiedetään toimittajien puoluesympatioista, vakaumuksista ja aatteellisista harharetkistä. Myöhempää historiantutkimusta voidaan auttaa osaltaan pitämällä Toimittajaliiton jäsenluettelo julkisena.

Luettelon tämä versio sisältää jäsenmaksunsa ainakin yhtenä vuonna maksaneet, mutta luettelo ei ole välttämättä täydellinen. Mukana on joitakin henkilöitä, jotka eivät ole lainkaan maksaneet jäsenmaksuaan mutta jotka ovat ottaneet kaikki liiton ja toveruuden tarjoamat edut.

He ovat olleet aatteen sankareita, koska he ovat kahmineet itselleen kaikki mahdolliset hyödyt antamatta vastineeksi mitään muuta kuin niin sanottua lisäystä joukkovoimaan.
Tulevaisuuden tutkivien toimitusten ei tarvitse lähteä tyhjästä
pohtimaan, ketkä tänä meidän aikanamme olivat stalinisteja median kentällä.

Ainakin seuraavat henkilöt olivat itse halukkaita ilmoittautumaan stalinistiseen ja taistolaiseen ryhmään seitsemän vuoden kautena 1978-85:


Aalto, Matti
Ahola, Keijo
Ailasmaa, Eija
Airaksinen, Jukka
Alanen, Pellervo
Alanen, Kaarina
Alatalo, Liisa
Alitalo, Tuike
Almonkari, Ilkka
Andersson, Arja
Andersson, Dag
Ansio, Jari
Ansio, Annamaija
Arvassalo, Jukka
Autiosaari, Riitta
Autiosaari, Toivo

Backström, Carita
Baer, Petteri
Bengs, Hellevi
Bengs, Christer
Berger, Martti
Berndtson, Klas
Björkenheim, Susanne
Blåfield, Paula
Blåfield, Antti

Carlsson, Marianne
Cederström, Kanerva

Eerikäinen, Hannu
Einola, Karetta
Erjos, Mikko
Eskola, Atte

Forsström, Raija
Fransberg, Klas
Fredriksson, Peter
Furuholm, Tapio

Ginman, Susanne
Grönholm, Jouko
Grönick, Ritva
Gustavsson, Sixten

Haapala, Heikki
Haila, Yrjö
Hakala, Asko
Hakanen, Yrjö
Hakkola, Matti
Halla, Tarja
Halme, Reto
Halmetoja, Raila
Halonen, Ilpo
Hanen, Gunnell
Happonen, TM
Heikkilä, Inga
Heikkinen, Jukka
Heininen, Lassi
Heinonen, Eino
Heiskanen, Juha
Hellman, Heikki
Helminen, Marjut
Hietanen, Risto
Hietaniemi, Helena
Hokkanen, Lauri
Hirvonen, Jussi
Hoikkala, Tommi
Holmila, Paula
Holopainen, Irma
Hongisto, Kari
Honkanen, Pertti
Honkanen, Kai
Hortans, Hans
Houni, Pirjo
Hovi, Jaakko
Huovila, Markku
Hyvärinen, Matti
Häggman, Lars-Erik
Häggman, Pirkko
Häikiö, Heikki
Hämäläinen, Terttu
Hänninen, Antti
Hänninen, Paul

Idman, Irja
Iisalo, Seppo
Ilola, Iris
Isaksson, Carola

Jaakkola, Juha
Jaakkola, Reino
Jalonen, Pertti
Jalonen, Riitta
Jauho, Sinikka
Jokinen, Urho
Joutsalmi, Sinikka
Jyrkiäinen, Jyrki
Jänis, Jukka
Jänis, Maija

Kaarela, Mikko
Kaatikko, Heikki
Kajaniemi, Juha
Kalmakurki, Reijo
Kamu, Monna
Kanerva, Unto
Kangas, Pertti
Kankaanpää, Cay
Kankaanpää, Eero
Karikoski, Kaisa
Karkkolainen, Heikki
Kaspio, Allan
Kaurismäki, Aki
Kelloniemi, Erkki
Keteli, Veikko
Kihlström, Lasse
Kiljunen, Jukka
Kimmel, Veli-Matti
Kivelä, Unto
Kivinen, Sulo
Kiviniemi, Pentti
Koivusalo, Veikko
Korhonen, Mirjam
Korkea-aho, Markku
Korpela, Helena
Koskenniemi, Tuula
Kosola, Martti
Koste, Aulikki
Koste, Timo
Kovanen, Hilkka
Kujamäki, Pentti
Kulmanen, Marjukka
Kulmanen, Juha
Kultalahti, Pertti
Kymäläinen, Mauri
Kyntömaa, Airi
Köhler, Christine
Könönen, Juha

Laakkonen, Teuvo
Laakso, Jakke (Jaakko)
Laakso, Terttu
Laine, Seppo
Laine, Matti
Lampi, Eija
Lampi, Ilkka
Lappalainen, Vesa
Laurikainen, Sampo
Lehtinen, Tuula
Lehtinen, Eeva
Lehto, Juhani
Lehtonen, Kimmo
Lehtonen, Kauno
Lehtonen, Raini
Lehtonen, Mikko
Lempinen, Kari
Leppänen, Airi
Leppänen, Kari
Liljelund, Tessa
Lindberg, Laila
Lindfors, Jorma
Lindfors, Jukka
Lindholm, Jussi
Lindholm, Bengt
Lindholm, Carl-Eric
Linnalaakso, Jukka
Linsiö, Timo
Linsiö, Tuula
Lintonen, Kati
Lipponen, Päivi
Lohikoski, Mikko
Loikkanen, Torsti
Luoto, Santtu

Malin, Liisa
Manninen, Erkki
Martin Christer
Marttinen, Hannu
Mattila, Jorma
Mattson, Mauri
Mattsson, Börje
Mattsson, Monika
Mauno, Auli
Melakoski, Cai
Melakoski, Kaarina
Metsälampi, Erkki
Micklin, Thomas
Miikkulainen, Anitta
Mikkonen, Teuvo
Moring, Tom
Moring, Kirsikka
Moustgaard, Christian
Mäntylä, Jorma
Määttä, Sirkku
Mönkkönen, Urpo

Nieminen, Hannu
Nikkilä, Reijo
Nordberg, Auli
Nummijärvi, Raija
Nurminen, Marjatta
Nurmio, Hannu
Nuutinen, Arvo
Nylund, Glen
Nylund, Heikki

Oittinen, Vesa
Oksala, Raimo
Oksanen, Tauno
Oksanen, Hannu
Ollilainen, Pekka
Ovaskainen, Kai

Paalanen, Naani
Paavolainen, Paula
Packalen, Bengt
Pajunen, Tuulikki
Pajunen, Rauno
Pakaslahti, Riitta
Pakaslahti, Johannes
Pallasmaa, Sirkku
Pasanen, Reijo
Pekkarinen, Eino
Perä, Terttu
Piitulainen, Leo
Pilvi, Väinö
Pirinen, Hannu
Pitkänen, Ritva
Pitkänen, Juhani
Porri, Hannele
Pärnänen, Outi
Pääkkönen, Matti
Pöyhönen, Tiina
Pöysä, Jorma

Raitio, Pellervo
Raittila, Pentti
Raivio, Kari
Raivio, Sinikka
Ranni, Arja
Rauss, Sinikka
Ravela, Timo
Rekola, Juha
Rentola, Kimmo
Repo, Petri
Repo, Pirkko
Repo, Risto
Repo, Taina
Rintala, Anna-Maija
Rislakki, Jukka
Ronkainen, Leena
Rossi, Matti
Rotkirch, Kristina
Rovamo, Pertti
Ruikka, Mirjam
Ruotsalo, Anssi
Rutanen, Reijo
Räike, Tuula
Räike, Ilmari

Saarinen, Merja
Sajama, Sinikka
Salin, Olli
Sallamaa, Kari
Salmen, Leif
Salmi, Pauli
Salminen, Kai
Salminen, Olli
Salo, Markku
Salonen, Juhani
Salonen, Kristiina
Saloriutta, Jorma
Sarje, Kimmo
Sauli, Iiris
Savolainen, Sanna
Schalin, Laila
Seilonen, Kalevi
Seppälä, Annamaija
Seppänen, Kari
Sevon, Ritva
Sillanpää, Raimo
Silvonen, Jussi
Sinnemäki, Anssi
Sundberg, Ralf
Suni, Markku
Suomalainen, Jouni
Suominen, Anne
Susi, Erkki
Söderström, Solbritt

Taari, Juhani
Tamminen, Timo
Tapaninen, Mikko
Tapaninen, Mirja
Tapio, Kari
Tapola, Lasse
Tapola, Pekka
Tavi, Liisa
Tegelman, Pekka
Teikola, Arja
Teittinen, Tuija
Tennilä, Jukka
Tikkanen, Matti
Tolvanen, Margareta
Torvalds, Nils
Torvinen, Pauli
Tulkki, Pasi
Tulusto, Esko
Tuomi, Raimo
Tuominen, Eero

Udd, Risto
Ukkonen, Esko
Uljas, Risto
Urpelainen, Kalevi
Uusiniemi, Markku

Vala, Erkki
Valkonen, Markku
Wallendarf, Tauno
Valpola, Auli
Vanajas, Lea
Vekkeli, Jukka
West, Taina
Vesteri, Jarmo
Vesterinen, Riitta
Westman, Juhani
Viialainen, Riitta
Virkkunen, Juha
Virta, Timo
Virtanen, Pekka J.
Virtanen, Telle
Vuorela, Marja
Vuorio, Hannu

Åberg, Kristian

Älli, Heikki

Toimittajaliiton jäsenistä melkoinen määrä on Tampereella
tiedotusoppia opiskelleita henkilöitä. Toimituksista ja yliopistoista
eivät lainkaan kaikki taistolaisuuteen vetoa tunteneet tiedotusalan
ihmiset ilmoittautuneet mukaan liittoon, joten luettelo ei ole
uskonlahkon jäsenten kattava esittely.


Kansainvälinen

Työn orjat, sorron yöstä nouskaa, maan ääriin kuuluu kutsumus. Nyt ryskyin murtuu pakkovalta, tää on viime ponnistus. Pohja vanhan järjestyksen horjuu. Orjajoukko taistohon! Alas lyökää koko vanha maailma, ja valta meidän silloin on!
Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää, niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään.
Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää, niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään.

Työmiehet, kyntäjät ja kaikki työkansa joukko nälkäinen!
Maa meidän on ja olla täytyy, vaan ei laiskain lurjusten.
Nälkä meill' on aina vieraanamme, vaan kuin korpit haaskoiltaan me kerran kaikki karkoitamme, ja päivä pääsee paistamaan.




Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää, niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään.
Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää, niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään.

https://www.youtube.com/watch?v=xW9VBLH-0_s
Säv. Pierre Degeyter
San. Eugene Pottier
Suom. Otto Wille Kuusinen - Yrjö Sirola - Sulo Vuolijoki


VERKOSTUMISEN ETUJOUKKO


MOT-ohjelman aloittama tapahtumaketju osoittaa, että piilottelevat

taistolaiset myötäilijöineen ovat onnistuneet säilyttämään vahvan
otteen Suomen mediaan ja valvomaan julkisuutta. Takavuosien tovereita on edelleen lukuisasti johtavilla paikoilla ja mitä merkillisimmissä suojatyöpaikoissa, joista käsin he pystyvät hoitamaan verkostonsa etuja.

Toimittajaliitto oli ollut aikoinaan sosiaalidemokraattisesta
puolueesta irtaantuneen skogilaisen siiven toimittajien ideologisista syistä syntynyt ammatillinen järjestö. Sen vaiheet heijastelevat 1950-80 -lukujen Suomen kiihkeää politikointia. Silloin monet poliittiset ryhmät ottivat rahaa vastaan ulkomailta idästä tai lännestä.

Toimittajaliitto oli neuvostorahan äärellä. Liitto liukui
kommunistipuolueen vähemmistösiiven syliin ja taistolaiseksi. Siinä aatteellisessa sargassomeressä uiskenteli kirjava joukko taistolaisia, stallareita eli vähemmistökommunisteja, entisiä skogilaisia, tannerilaisten vastustajia, vasemmistoradikaaleja,
äärivasemmistolaisia ja muita revisionistien halveksijoita.

Ideologisesti aktiiviset henkilöt vetivät mukaansa ystäviään ja
kavereitaan, radikaaleja opiskelijoita ja median työntekijöitä.
Kokoelman täydensi jokin määrä tahdottomia henkilöitä, jotka eivät uskaltaneet jäädä yksin, kun heidän kaverinsa hurahtivat
taistolaisuuteen.

Porukkaa on hankala määritellä muulla kuin kielteisellä tavalla:
liittoon ei kuulunut enemmistökommunisteja eikä sosiaalidemokraatteja, ei myöskään porvareita paitsi jokunen maalaisliittolainen ja uraansa rakentavia kokoomuksen nuorisoradikaaleja. Heitä yhdisti halu valtaan hinnalla millä tahansa.

Ota heistä sitten selvää, vaikka siihen ei ulkopuolisten tarvitsekaan ryhtyä. He itse heräsivät antamaan viestin itsestään talvella 2000, koska he loukkaantuivat, kun MOT:n dokumenttiohjelma toi heidän oman Toimittajaliittonsa jäsenluettelon julkisuuteen.

Kutsun tässä kirjoituksessa Toimittajaliiton jäsenkuntaa ja
ideologista lähipiiriä "toveriverkoksi". Se tunnustaa tuon ryhmän
varhaisen kyvyn verkostua, organisoitua, jo paljon ennen kuin
verkostumisesta tuli muoti-ilmiö.


TOVERIVERKKO

Toimittajaliitto on yksi avain stalinistien perinnön selvittämiseen Suomen mediassa. Yleisön on saatava tietää toimittajien poliittinenarvomaailma, koska se vaikuttaa mitä suurimmassa määrin toimittajien aihevalintoihin ja juttujen sisältöön. Salaliitot ja toveriverkon halu salata omat poliittiset taustansa eivät sovi avoimeen yhteiskuntaan.

Omina kiihkon aikoinaan toveriverkon jäsenet tuskin sallivat
yksilönsuojaa kenellekään eikä ainakaan toisinajatteleville. Toverit
halusivat valtaa, mutta heidän valtansa ei olisi ollut demokraattista
eivätkä he olisi sallineet valtaan päästyään enää uusia vaaleja.

Satu Hassi on tuoreeltaan sanonut luojan lykyksi sitä, ettei hänen porukkansa saanut aikoinaan 1970-luvulla todellista valtaa. 
(Kansan Uutiset, 5.1.01)
Hassi on sittemmin päässyt käsiksi todelliseen valtaan ja äänestäjät voivat vain ihmetellä, onko hän yhä entiseen tapaan johdateltavissa harhaan ja typeryyksiin kuten neljännesvuosisata sitten ja johdattaako hän itse äänestäjiään edelleenkin samalla tavalla harhaan. 


Hassin mukaan tuolloisia stalinisteja ja muita toveriverkkojen jäseniä on yhä edelleen hyvin lukuisa määrä erilaisissa avaintehtävissä Suomessa.

Tässä kohdassa Hassin sanaan voi luottaa, sillä hän tuntee toverinsa. Erilaisten toveriverkkojen jäseniä on käyttämässä valtaa niin mediassa kuin valtion ja kuntien elimissäkin ja heistä valtaosa pyrkii kaikin tavoin peittelemään taustaansa voidakseen ajaa omia ja ryhmänsä etuja muun yhteiskunnan kustannuksella.

Median toveriverkko on vain yksi monista verkoista ja ne kaikki
muodostavat yhdessä yhteiskunnan verkottumisjärjestelmät. Vastaavia hyvä-veli- ja hyvä-sisar -verkkoja paljon valtaa käyttelevistä piilottelevista vapaamuurareista alkaen on kautta yhteiskunnan ministeriöiden virkamiehistä koulujen opettajiin, asianajajista tuomareihin, kirjailijoista näyttelijöihin ja kuvataiteilijoihin, pankkiireista liikemiehiin.

Niin kauan kuin verkostot keskittyvät lintuharrastukseen tai
pitsinnypläykseen, ei niistä koidu harmia, mutta kun ne tavoittelevat valtaa yhteiskunnassa muiden ylitse ja kustannuksella omaksi edukseen, 
on niiden arvomaailmaa tutkittava.
Se on median tehtävä yhteiskunnan 
työnjaossa. Media itse ei saa ryhtyä estämään tutkimuksia.

Tovereita yhdistänyt stalinistinen ajattelutapa on kiivaimmillaan
fanaattista fundamentalismia. Yhteiskuntafilosofiana, ideologiana ja poliittisena liikkeenä se on rinnastettavissa fasismiin, natsismiin ja uusnatsismiin. Uskonnollisena hurmoksena sitä voinee verrata islamin erilaisiin fundamentalisteihin. Nekin ovat valmiita tuhoamaan ja tappamaan muita oman uskonsa lujittamiseksi ja jumalansa ylistämiseksi.

Kun Ruotsissa neljä suurta sanomalehteä yhteisestä päätöksestä alkoi julkaista uusnatsien kuvia ja nimiä, antoivat monet toveriverkon jäsenet asialle Suomessa innokkaan kannatuksensa. Samaan aikaan taistolaiset itse Suomen mediassa saivat ja saavat nauttia salaisuuden suojasta ja suojatyöpaikkojensa ylellisyydestä.


Toimittajaliiton jäsenkuntaa yhdisti tietenkin vallanhalun ohella surkean epäitsenäinen ajattelu, joka hyväksyi ihanteeksi jatkuvaan terroriin ja joukkomurhaamiseen perustuvan diktatorisen yhteiskuntamallin.

Taistolaisia ei voi pitää hengen jättiläisinä vaikka heidän aikaansaamansa melu ylitti kaikki sallitut desibelirajat. Heidän kellokkaitaan luonnehditaan merkillisen usein älymystöksi -- aivan kuin aito älymystö olisi verenhimoista ja hyväksyisi miljoonien ihmisten joukkomurhat aatteen nimissä.
Tämän epäinhimillisen poliittisen liikkeen historia itse selvittää,
miksi viisaimmat ja inhimillisimmät toimittajaliiton jäsenet ovat
alkaneet hävetä omaa menneisyyttään. Häpeästä huolimatta suomalaisen journalismin historia edellyttää pitkää keskustelua Toimittajaliitosta.


____


Toimittajaliitto ry oli NKP:n käsikassara, joka soluttautui Yleisradioon Revon kaudella

Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen NKP:n ja tiedustelupalvelu KGB:n strategia Suomen ”henkiseksi miehittämiseksi” perustui siis ratkaisevasti propagandaan. Kommunistien ja erityisesti sen äärisiiven, stalinistien eli taistolaisten oli saatava ote maamme tiedotusvälineistä. 


NKP:n päätöksellä oli erityisesti Suomea varten kehitetty propagandaohjelma, jonka avulla taltutettaisiin maamme toimittajakunta ja ohjattaisiin ”rauhanomaiselle idäntielle”.

Suomen Kommunistinen Puolue SKP teki työtä käskettyä ja alkoi värvätä kaadereita mediaan.

(Ks. mm. Häikiö, Martti: Historia ja väärät profeetat, Edita 2003, 58-64; Salminen 90-96, 152; Jakobson 1992, 115-121)

Kommunistitoimittajien, nimenomaan taistolaisten yhteistyöorganisaatioksi perustettiin Toimittajaliitto ry, joka oli alkujaan Sdp:stä lohjenneen Tpsl:n ay-osasto. Siihen liittyivät sosialistista Suomea tavoittelevat ns. edistykselliset journalistit tai sellaiseksi värvätyt. Myöhemmin 1970-luvulla liiton ytimen muodostivat taistolaisten Tiedonantaja-lehden toimittajat. (Jouni Tervo teoksessa: Bäckman, toim., 269)

Nuo toimittajakaaderit olivat oikeita Leninin sotureita ja


”kommunismin tiedostavia etujoukkoja”, kuten Arvo Tuominen ja Esko Salminen ovat heidät määritelleet. Heidän tehtävänään oli massojen ohjaileminen, kun vallankumous alkaisi. 
(Tuominen, Arvo: Tarvitaanko Suomessa vallankumousta?, Helsinki 1974, 155-168; Salminen, 147)

Toimittajaliitto oli NKP:n ja nimenomaan KGB:n käsikassara Suomessa. Se oli tarpeen erityisesti maan henkisen ilmapiirin muokkaamisessa myönteiseksi siirtymiselle proletariaatin diktatuuriin, osaksi Neuvostoliiton sosialistista blokkia, ”neuvostokansojen” joukkoon, kuten Virokin oli.

Sosialistisessa Suomessa he olisivat olleet taistolaisten eräänlainen viides kolonna. Taistolaisten toimittajien paras värväyspiste oli Tampereen yliopisto. 


(Seppinen, 240 ja myös Muistio tammikuulta 1965: Kommunistit ja Tampereen yhteiskunnallinen korkeakoulu. ELKA, Puskalan paperit 1965, rulla 2)

Kommunistien vappukulkue vuonna 1973 Helsingin Kaivokadulla. Tämä kuva ei ole tietokonemanipulaatio, vaan toverit kantavat ihan tosissaan tuota julistetta. KUVA: Matti Koivumäki / Suomen valokuvataiteen museo

Kommunistien sanomalehden Kansan Uutisten päätoimittajana aikoinaan toiminut Yrjö Rautio on kertonut:
”Omien havaintojeni mukaan se toimi kyllä parhaiten Yleisradiossa, mutta varmasti myös jonkun verran lehdistössä. Toimittajaliitto pääsi Yleisradioon pääjohtaja Eino S. Revon kaudella. Ylessä erityisesti radion ja television yhteiskunnalliset sekä kulttuuritoimitukset keräsivät SKP:n vähemmistön kannattajia”.

"Leninin soturit" julistivat Neuvostoliiton ja kommunismin ihanuutta

Toimittajaliiton jäsenten tuli propagoida Neuvostoliiton ja kommunismin ihanuutta ja arvostella ”porvarillista hegemoniaa” ja kapitalismia. 

Toimittajaliiton jäsenet kirjoittivat ja puhuivat paljon muun muassa ns. rauhan laista, joka olisi johtanut tiedotusvälineiden sisällön kontrolliin. Laki ei edennyt, mutta siitä huolimatta itsesensuuri kukoisti Suomessa. Kommunistitoimittajien sisäinen kuri oli kova. Muuten saattoi joutua Maija Dahlgrenin (Dahlgren, 252-255) kuvailemaan toverituomioistuimeen, josta on kerrottu toisaalla tässä teoksessa.
Toimittajaliiton jäsenet olivat lähes poikkeuksetta SKP:n vähemmistöön kuuluvia. Taistolaistoimittajien liittoon kuului mm. henkilöitä, joita tänäkin päivänä on johtavissa asemissa Helsingin Sanomissa, Yleisradiossa ja muissa viestimissä.

Liiton jäsenluettelon julkaisi nettisivuillaan vuonna 2000 Yleisradion M.O.T.-ohjelma, jossa kerrottiin liiton toiminnasta ja tavoitteista. Luettelo on julkaistu myös Markku Valkosen kirjassa Sananvapaus ja hänen nettisivustollaan Journalismi.info, Tekijän oma päällikkökokemus kommunistien soluista MTV:ssä ja Sanomalehtien Liitossa tiedotussihteerinä saatu tieto sanomalehdistön tilanteesta.

Toimittajaliiton jäsenet muodostivat, halusivatpa tai eivät, SKP:n toimittajakaaderin. Nämä henkilöt olivat siis NKP:n lietsoman luokkasodan ja maailmanvallankumouksen asialla meillä Suomessa. Heidän tarkoituksenaan oli ensin ottaa soluttautumalla haltuun tiedotusvälineet ja myöhemmin vallankumouksen tultua toimia uskollisina propagandasotureina. 

Keskeisiä soluttautumiskohteita olivat tietysti Yleisradio, MTV ja Helsingin Sanomat, mutta myös muu lehdistö. Aivan olennainen oli monopolina toimiva Yleisradio. Maassa ei ollut paikallisradioita ja kilpailevia tv-kanavia, kun Tesvision oli saatu kaadetuksi.

Jouni Tervo teki Yleisradiossa ohjelman Toimittajaliitosta ja kirjoitti näistä taistolaisten toimittajakaadereista myöhemmin:
Heistä tuli kaaderi, joka tajuamattaan toimi Neuvostoliiton maailmanvallankumouspolitiikan miinanpolkijana. Heistä ei ole saanut puhua, heistä ei ole voinut kirjoittaa, koska he olivat ´hyviä ihmisiä hyvällä asialla´. Se, että he olivat väärässä, on yhä kielletty suomalainen keskustelunaihe.” (Jouni Tervo teoksessa Bäckman ( toim.), 265-266)

Vaikuttaa kyllä ilmeiseltä, että suurin osa nimenomaan tuon ajan kommunistitoimittajista oli täysin tietoisesti maailman- vallankumouksen asialla; ei siis ”tajuamattaan”, kuten Tervo asian ilmaisi.
Toimittajaliitto sai myös osansa Neuvostoliiton rahallisesta tuesta, jota SKP:lle tuli 150 miljoonaa markkaa 1970-1980-luvulla.

Lisäksi venäläiset toverit antoivat taistolaisille pimeää tukea lentolippuina, opintostipendeinä, painatustöinä ja matka-apurahoina. (Bäckman, toim., 267) Eiköhän tämä ison veljen rahallinen apukin velvoittanut kaadereita verenpunaisiin vallankumousjuttuihin. Onhan siitä uskollisuudesta jäänteitä vieläkin joidenkin vanhojen taistolaistoimittajien nostalgisissa jutuissa.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen taistolaisista käyty keskustelu on tyssännyt siihen, että niin monet toimittajat ja päättäjät ovat edelleen korkeilla paikoilla yhteiskunnassa.

Sama koskee paljastuksia eri henkilöiden KGB- ja Stasi-yhteyksistä. Vaikuttaa siltä, että toimittajatoverit suojelevat toisiaan. Tulee jopa estämättä mieleen, että ehkäpä KGB-Stasi-tiedoilla voidaan myös kiristää, korkeillakin paikoilla olevia henkilöitä.
Lähde: https://www.reporadio.fi/kohokohtia.php?#25


___



Vaietun Stasi-listan 4 nimeä, jotka sensuroitu täällä julkisesta keskustelusta
Kirjoittanut: Espanjan Sanomat - kesänumero
(nettiosoitteella kävi ilmi, että ko. sivustot lakkautettu)

................................

Arto Ryynänen
Espanjan Sanomat - kesänumero 2003

___

Stasi-listan neljä nimeä

Suomessa pyörii keskustelu 1970-luvusta ja suomettumisesta. Stasi-vakoilua epäillään, joskaan tuomioita ei ole, eikä vielä edes syytteitä. Menneisyydestä puhutaan myös Espanjassa, jossa on viime vuosina käyty tilintekoa paitsi Francon ajasta myös tuoreemmasta aikakaudesta eli 1980-luvulla sisäministeriöstä käsin johdetuista laittomista GAL-operaatioista. Molemmissa maissa lienee kyse kansallisesta itsetuntemuksesta, tarpeesta tehdä tilit selväksi menneisyyden kanssa.

Miten jälkipyykkiä sitten pestään Suomessa?

Viimeksi Helsingissä käydessäni tapasin muutamia vanhoja toimittajakollegoita. Kaupungissa pyöri samaan aikaan villi huhumylly presidentti Mauno Koiviston ja Supon ex-päällikkö Seppo Tiitisen vuonna 1990 kassakaappiin sulkeman listan suomalaisnimistä, joita epäillään yhteistyöstä DDR:n tiedustelupalvelujen kanssa. Lista saatiin aikanaan Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulta CIA: lta.
Kävi selville, että kyseisen niin sanotun Stasi-listan koostumus on laajasti tiedossa suomalaisten toimittajien keskuudessa ja kaikkien keskeisten tiedotusvälineiden toimituksissa. Ei siis ole ollut vaikea päästä selville listan painavimmista nimistä.

Arvelin, että piakkoin nimiä nähdään lehtien palstoilla ja lista myös tuodaan julkisuuteen. Yllättäen näin ei ole kuitenkaan käynyt. Kummallista vain on, että suomalaiset tiedotusvälineet eivät uskalla niitä paljastaa.


Ehkä kyse on jonkinlaisesta jälkisuomettumisesta - se ei siis päättynytkään kylmään sotaan. 

Suomalaistoimittajat myös valittavat oikeuslaitoksen viime aikoina muuttaneen tulkintaansa lehdistövapaudesta tiukempaan suuntaan, jonka seurauksena on käytännössä ollut sananvapauden rajoittaminen:
- lähdesuojaa on ryhdytty murtamaan ja tarkistettujakaan tietoja ei uskalleta julkistaa suurten korvausvaatimusten pelossa.
Maan suurin päivälehti Helsingin Sanomat (HS) vaati kyllä aluksi listojen julkistamista.
Toimittaja Heikki Aittokoski kirjoitti kolumnissaan
"Kyllä tunkio pöyhien paranee" (HS 11.10.2002) laittamattomasti:

"Suomettuneessa Suomessa oli paljon mätää ja epätervettä.
Ajan henki haisee tänne asti niin, että toisinaan täytyy pidellä nenästään kiinni tukevalla peukalo-etusormi-otteella. Nämä sosialismin ajajat, hyi hitto, maansa myyjät ja hotsiminhin hoilottajat. Mutta eivät pelkästään he. Ikävästi tuoksahtavat myös ne maton alle lakaisijat, kassakaappeihin kätkijät, historian roskakorin himokäyttäjät, jotka ovat sitä mieltä, ettei tunkio pöyhien parane".

- Tällä Aittokoski viittasi listojen pääsulkijaan, Supon ex-päällikkö Tiitiseen.

Maaliskuussa saksankielinen suosikkilehteni Die Zeit julkaisi Suomesta laajan artikkelin, joka ei ollut erityisen mairitteleva. Otsikko oli Kuin kylmässä sodassa ja juttu kuvasi suojelupoliisin asemaa kaiken valvonnan ulkopuolella olevana tahona, valtiona valtiossa, mikä on näkynyt kouriintuntuvasti professori Alpo Rusin tapauksen yhteydessä.Jos puoletkin Die Zeitin tiedoista pitää paikkansa, Suomella on edessä paitsi vakava keskustelu suojelupoliisin roolista myös sen perusteellinen remontti henkilövaihdoksineen.


Vielä maaliskuun lopussa HS julkaisi Oslossa työskentelevän suomalaisen lääkärin Ari Lahden Supo-kriittisen kirjoituksen aiheesta. Lahti esitti vaatimuksen, joka tuntuu perustellulta:
"Supon hallussa oleva nimilista Stasi-agenteista tulisi tietenkin julkistaa sen sijaan, että sitä nyt pimitetään kansallisen turvallisuuden varjolla."

Ei mennyt pitkään, kun HS:n pääkirjoitustoimittaja Pentti Sadeniemi torppasi Die Zeitin jutun ja piti sitä Suomelle vahingollisena. Sen jälkeen HS pani luukut kiinni Stasi-listoista.
Kysymys kuului keväällä, että kuinka pitkään suomalaisten toimittajien itsesensuuri pitää?

Kyse ei ole vain historiasta, vaan valtiosihteeri Antti Satulin valitettavan poismenon jälkeen myös valtion turvallisuudesta, sillä Stasi-listoilla on ehdokkaita Satulin seuraajaksi UM:n valtiosihteerinä. 
Listaa ei kuitenkaan saatu julkisuuteen. Niinpä päätin tutkia voisinko antaa ulkomailta käsin hieman tulitukea avoimuuden edistämiseksi isänmaassa.

Eräs nykyiseen menoon melko perusteellisesti turhautunut toimittajakollegani loi minulle yhteyden lähteeseen, erääseen henkilöön, joka oli vuonna 1999 nähnyt omin silmin Koiviston-Tiitisen listan nimet. Tämä on todennut olevansa valmis valaehtoisesti todistamaan oikeudessa. Sellaiseen pitää suhtautua tietysti aika vakavasti. Minulla on siis hyvin perusteltu syy uskoa, että lähde niin sanotusti pitää, vaikka en itse luonnollisesti ole alkuperäistä listaa nähnytkään. Niinpä päätin julkaista tämän kirjoituksen.
Lista heijastuu tietenkin vallan ylimpiin kammareihin - ei kai paperia muuten kassakaappiin olisi piilotettukaan. Kaveri oli sitä mieltä, että Koivisto on niin huolestunut asiasta sen takia, että monet listan nimistä kuuluvat hänen sekä ex-puoluejohtaja ja ex-pääministeri Sorsan keskeiseen ulkopoliittiseen valmistelukoneistoon. Lisäksi Koivisto - ehkä Suomen älykkäimpänä nykypoliitikkona - tietää, että hän kantaa poliittisen vastuun listojen sulkemisesta vuonna 1990.
Koiviston pelastamat virkamiehet ja poliitikot ovat tietysti olleet hänen talutusnuorassaan. Erkki Tuomioja on hyvä esimerkki. Vuoti huippusalaisen asiakirjan (Zavidovo) ja Koivisto pelasti hänet.


Pienessä maassa riippuvuus-verkostot ovat tiheät.

Listan nähneen lähteen mukaan 18 nimen yllä on otsikko
'Seuraavia henkilöitä epäillään yhteistyöstä Stasin kanssa'.
Nimistä neljä nousee ylitse muiden, eikä muilla liene suurta yhteiskunnallista merkitystä - niiden osalta Tiitisen vähättelevät lausunnot ovat kohdallaan.



Lähteen samoin kuin parin asiaa tuntevan toimittajan mielestä aineistomielessä kovin nimi on Suomen Etelä-Afrikan suurlähettiläs Kirsti Lintonen, joka on myös ollut 1980-luvulla Kalevi Sorsan ulkopoliittinen avustaja. Lintonen aloitti uransa diplomaattina Itä-Berliinissä DDR:ssä 1973-76.


Hyvänä kakkosena on alivaltiosihteeri Arto Mansala, joka on toiminut Suomen Saksan ja Venäjän suurlähettiläänä. Hänet tunnetaan ulkoasiainhallinnossa sosialidemokraattina, joka on presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalelan luottomies.


Kolmantena on poliittinen alivaltiosihteeri Jaakko Laajava, joka 1990-luvulla oli Suomen Washingtonin suurlähettiläs.
Laajava oli aikanaan 1970-luvun alussa DDR:n tunnustamiskomitean hallituksessa, samassa jonka varapuheenjohtajana toimi nykyinen presidentti Tarja Halonen.


Ulkoministeriön alivaltiosihteeri Jaakko Laajava:
Suomessa ei oikein ymmärretä Yhdysvaltojen roolia



Selvyyden vuoksi todettakoon, että Halosen nimi ei ole listalla.
Selvyyden vuoksi todettakoon, että vakoiluepäilyistä löysässä hirressä roikotetun Alpo Rusin nimi ei ole lähteen mukaan listalla.


Kaikki kolme virkamiestä ovat ehdokkaita valtiosihteeriksi, ulkoministeriön ykkösvirkaan. Eiköhän kansalaisilla ole oikeus tietää, mitä hemmettiä tarkoittaa se, että he ovat CIA:n Stasi-listalla?


Lähteemme mukaan poliitikoista listan raskaimman sarjan nimi on entinen pääministeri Kalevi SorsaEipä siis ole ihme, että Koivisto sulki listan, olihan Sorsa vuonna 1990 kaiken järjen mukaan todennäköisin SDP:n seuraava presidenttiehdokas. Sorsan toiminnasta on olemassa paljon julkistakin tietoa.

Lasse Lehtinen vihjaa kirjassaan Aatetta jaloa ja alhaista mieltä (2002), että Sosialistisen internationaalin (SI) aseriisuntapäätökset valmisteltiin yhteistyössä NKP:n kanssa. Sorsa sai kaipaamaansa luottamusta luovuttamalla asiakirjat NKP:n johdolle ennen niiden käsittelyä SI:ssä. Kokeneet toimittajat Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo puolestaan kirjoittivat jo vuonna 1985 teoksessa KaleviSorsan suuri rooli, että Sorsa oli vuonna 1981 toiminut tarmokkaasti SI:n kautta Neuvostoliiton suorittaman Afganistanin miehityksen kansainvälisen suuttumuksen hillitsemiseksi.

Välit Saksan sosialidemokraatteihin alkoivat viiletä.
"Sorsa meni liian pitkälle", toteaa KGB:n asiantuntija Oleg Gordievskyn ja Inga Rogatchin kirjassa Sokea peili (1996).
Listalla oleminen ei tietenkään ole osoitus syyllisyydestä yhteistyöhön Stasin kanssa. Jokainenhan on syytön ennenkuin toisin todistetaan. Ei siis ole lemassa mitään perusteltua syytä piilotella ja peitellä listaa ja pitää sitä vain harvojen ja valittujen lunntilappuna ja jopa mahdolisena käskarrarana.
Suomen kansalla on oikeus saada vihdoin selvyys asiaan, joka on ollut pitkään jo osittain julkinen salaisuus.

Niinpä nyt on syytä julkistaa alkuperäinen Stasi-lista kokonaisuudessaan, aloittaa tutkimukset ja käydä prosessi läpi avoimuusperiaatteella. 
Joku voi nyt esittää, että tasapuolisuuden ja -arvon takia olisi kohtuullista, että listan nimet saisivat tutkintavaiheessa samanlaisen venytetyn käsittelyn kuin Alpo Rusi, mutta onhan toki niin, ettei kohtuuttomuuden jatkaminen ja toistaminen ole perusteltua edes tasapuolisuuden nimissä. Mikäli Stasi-lista tutkimuksiin käyyetään suhteessa aikaa yhtä paljon kuin Rusin kohdalla, niihin menee aikaa vuosikausia. Supon laskuopin mukaan jopa 18 vuotta!

Aikataulun on oltava nopeampi, kyllä kai ne tutkimukset kaikkien osalta nyt ainakin vuoden aikana saadaan tehtyä?
Sen sijaan siitä on pidettävä kiinni, että nimet julkistetaan ja tutkimuksista tiedotetaan suomalaisille, jatkossa mieluimmin kuitenkin asiallisesti.

Tiedon saaminen kansakunnan asioista kuuluu nykyaikaisen yhteiskunnan kansalaisten perusoikeuksiin.

Espanjalaislehdistön reippaaseen ja kovaankin debattiin tottuneena on tuskallista seurata, miten suomalainen media käsittelee näitä maalleen tietysti sinänsä vaikeita aiheita. Toistaiseksi ei mikään suomalaismedi
a tai kukaan toimittaja todellakaan ansaitse Pulitzer-palkintoa.

Epäilen, ettei jatkossakaan, sillä Suomi näyttää olevan syvästi jälkisuomettunut maa - "lähellä Venäjää ja kaukana lännestä", kuten Die Zeit kirjoitti. Toivottavasti tulevaisuus osoittaa, että ennustukseni ei pidä paikkaansa.

---
Miehitettyjen Alueiden Liitto

...

Palautteenne ainakin ko. osoitteeseen:
Seppo Lehto
Penttilänkatu 12D1, 53380 Tampere


____


Stasi

The Ministry for State Security (GermanMinisterium für Staatssicherheit, MfS) or State Security Service (Staatssicherheitsdienst, SSD), commonly known as the Stasi (IPA: [ˈʃtaːziː]),[n 1] was the official state security service of the German Democratic Republic (East Germany). It has been described as one of the most effective and repressive intelligence and secret police agencies ever to have existed.[3][4][5][6][7][8] The Stasi was headquartered in East Berlin, with an extensive complex in Berlin-Lichtenberg and several smaller facilities throughout the city. The Stasi motto was Schild und Schwert der Partei (Shield and Sword of the Party), referring to the ruling Socialist Unity Party of Germany (Sozialistische Einheitspartei Deutschlands, SED) and also echoing a theme of the KGB, the Soviet counterpart and close partner, with respect to its own ruling party, the Communist Party of the Soviet Union (CPSU)Erich Mielke was the Stasi's longest-serving chief, in power for thirty-two of the GDR's forty years of existence.
One of its main tasks was spying on the population, mainly through a vast network of citizens turned informants, and fighting any opposition by overt and covert measures, including hidden psychological destruction of dissidents (Zersetzung, literally meaning decomposition). It arrested 250,000 people as political prisoners during its existence.[9] Its Main Directorate for Reconnaissance (Hauptverwaltung Aufklärung) was responsible for both espionage and for conducting covert operations in foreign countries. Under its long-time head Markus Wolf, this directorate gained a reputation as one of the most effective intelligence agencies of the Cold War. The Stasi also maintained contacts, and occasionally cooperated, with Western terrorists.[10][11]
Numerous Stasi officials were prosecuted for their crimes after 1990. After German reunification, the surveillance files that the Stasi had maintained on millions of East Germans were laid open, so that any citizen could inspect their personal file on request; these files are now maintained by the Stasi Records Agency.

https://en.wikipedia.org/wiki/Stasi


Defend The DDR: The Stasi



_____





Otsikot

_
https://www.reporadio.fi/kohokohtia.php

_
More: 
https://kullervokalervonpoika.wordpress.com/2008/12/



____


Me päätämme, mistä vaaleissa puhutaan
Pääkirjoitus | 
JOURNALISTI | 31.1.2019

Maria Pettersson
Twitter: @mariapetterss0n | maria.pettersson@journalistiliitto.fi



Onko huhtikuussa luvassa ilmastovaalit? Maahanmuuttovaalit? Terveysvaalit? Köyhyysvaalit? Vanhustenhoitovaalit?
Toimittajat ovat viime syksystä alkaen arvuutelleet vaalien tärkeintä teemaa. Nimenomaan arvuutelleet, aivan kuin toimittajilla itsellään ei olisi mitään tekemistä sen kanssa, mitkä aiheet nousevat keskusteluun. Tiedotusvälineiden on aika tunnustaa itselleen ja suomalaisille, että journalistiset valintamme vaikuttavat vaaleihin merkittävästi, halusimme sitä tai emme.

Puolueiden ja ehdokkaiden viestintä, sosiaalinen media ja tulevan kevään tapahtumat muokkaavat tietenkin äänestyskäyttäytymistä. Kaikkein merkittävin muokkaaja on kuitenkin edelleen se, mitä tiedotusvälineet päättävät käsitellä ja millä näkökulmalla.
Vaalitenttien ja -koneiden laatijoilla on iso vastuu, samoin uutispäälliköillä, jotka päättävät, mitä aiheita ja missä laajuudessa nostetaan esiin. Tartutaanko heppoisiin mediatäkyihin? Kenen sloganeita toistellaan? Kun lähetysaika käy vähiin, kelpuutetaanko ympäripyöreä vastaus? Kysytäänkö ehdokkailta vain puolueiden lempiteemoista? Annetaanko ehdokkaan pöpistä omaa agendaansa vai kysytäänkö häneltä myös muista teemoista?
Olennaisin kysymys lienee ”Mitä teemoja juuri meidän yleisömme pitää tärkeinä?”
Tärkeä teema ei ole sama asia kuin klikatuin juttu. Tiedotusvälineillä on vastuu vaalien alla ohjata keskustelu olennaisen äärelle.

Sävytkin vaikuttavat. Viime eduskuntavaaleissa kyseltiin esimerkiksi sitä, kuinka paljon ja mistä pitää leikata. Kysymys on latautunut, sillä se sisältää ennakkoajatuksen siitä, että leikattava on. Latautuneita kysymyksiä voi toki laatia, mutta se on tehtävä tiedostaen.
Journalistit ja tiedottajat ovat poliitikkojen ohella avainasemassa siinä, millaisen eduskunnan Suomi huhtikuussa saa. On turha väittää, että medialla olisi pelkkä raportoijan rooli. Me vaikutamme äänestystulokseen ja siihen, millä teemalla vaalit käydään. Moni haluaisi sanella meille, mitä teemoja pitäisi nostaa ja mistä vaieta. Sitä ei pidä sallia, mutta yhtä lailla ei pidä kuvitella, etteivätkö toimittajien valinnat vaikuttaisi. Vaalien teemat eivät ilmesty tyhjästä eivätkä pysy pinnalla itsestään.

Me mediassa teemme päätöksiä, joilla on seuraukset, ja tämän tunnustaminen on hyvän vaaliuutisoinnin perusta.


https://www.journalisti.fi/artikkelit/2019/1/me-ptmme-mist-vaaleissa-puhutaan/


Mustan laatikon salaisuus - miten Neuvostoliitto vaikutti toimittajiin 
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/01/02/mustan-laatikon-salaisuus-miten-neuvostoliitto-vaikutti-toimittajiin?utm_source=twitter-share&utm_medium=social

_
eof

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Contents of Ashley Biden’s Diary

National File Posts Contents of Ashley Biden’s Diary – Website Crashes By  Jim Hoft   Jan. 29, 2024 11:40 am  852 Comments Ashley Biden, und...